Lily

Suosikkiasioita

Suosikkiasioita
maisas

Sweet Valley High -bingo (eli ”kuin kaksi marjaa” ja muut päähäni jumahtaneet fraasit)

Suosikkiasia: nostalgia

Kotkan kaupunginkirjasto on mun muistissa jumahtanut vuoteen 2000. Muistan miltä siellä silloin näytti ja mistä mikäkin löytyi. Tai oikeastaan mistä mikäkin omalta, esiteini-minän kannalta oleellinen löytyi. Eli lähinnä kolme kirjasarjaa: Sweet Valley High’t, Replicat ja Baby Sitters Clubit. (Löytyivät, yllättäen, samalta hyllyriviltä.)

Nuo kolme kirjasarjaa ovat tiivistelmä esiteini-ikäisen Maisan kirjallisesta historiasta. Luin varmasti muutakin (ehkä?), mutta en muista mitä. Nuo sarjat muistan. Se ei ole kovin hankalaa, koska niissä jokaisessa on kolme miljoonaa osaa* ja jokainen osa on TÄSMÄLLEEN samanlainen. Siis ei tietenkään ole, mutta eikö periaatteessa ole?

*Fact check: Replicoita on kaikkineen 24, Baby Sitters Clubeja 131 mutta suomennettuja vain 24 ja Sweet Valley High’n 181:stä osasta on suomennettu 50. Noin kolme miljoonaa siis.

Koska esiteineillä on ilmeisesti kultakalan muisti, jokaisessa kolmessa miljoonassa osassa piti toistaa samat jutut. Amyllä on kuunsirpin muotoinen arpi! Susanilla on diabetes! Ja niin edelleen. Jokainen kirja piti pohjustaa samoilla faktoilla.

Mutta arvon Marilyn Kaye (Replica) ja Ann M. Martin+haamukirjoittajat (Baby Sitters Club), saatte nyt synninpäästön. Ette nimittäin ollut mitään verrattuna Francine Pascaliin ja hänen haamukirjoittajiinsa.

Rakastin Sweet Valley High -kirjoja. Oli aina ilonpäivä, kun bongasin kirjaston hyllystä sellaisen osan, jota en ollut vielä lukenut. En ole ihan varma, minkä ikäisenä olen lopettanut Sweet Valley High’n lukemisen. Heitetään nyt vaikka, että 13-vuotiaana eli vuonna 2002. Siitä on melko monta vuotta, kohta 18. Lähes kaksi vuosikymmentä. Lähes kaksi vuosikymmentä on kulunut siitä, kun olin viimeksi lukenut Jessicasta ja Elizabethista. 16-vuotiaista kaksostytöistä! Jotka ovat ulkonäöltään kuin kaksi marjaa! Mutta luonteiltaan kuin yö ja päivä!

Joitain asioita on mahdotonta unohtaa. Sweet Valley High -kirjojen alkuhöpinät ovat yksi sellainen asia.

Ne. Samat. Hiton. Höpinät. JOKAISESSA. KIRJASSA. Päässäni ikuisesti.

Lähes kaksi vuosikymmentä. Ja edelleen muistan, että Wakefieldien kodissa on espanjalaistyylinen keittiö.

Olin tässä taannoin kotona. Siis Kotkassa kotona. Pengoin varastoa koska tietysti pengoin, ja löysin Sweet Valley High -kirjasarjan osan numero 22. Meillä oli siskoni kanssa kirjoja pari ominakin. Tämän nimenomaisen numero kakskakkosen oli sisareni saanut kaveriltaan syntymäpäivälahjaksi, näin kertoi sisältä löytynyt teksti.

Kakskakkonen oli nimeltään Liikaa rakkautta. Jännittävää!

Takakansi kertoi, että…

Bill Chase ja DeeDee Gordon ovat seurustelleet jo pitkään. Onni alkaa kuitenkin rakoilla, kun ennen niin itsenäinen DeeDee tahtoo tehdä kaiken Billin kanssa ja seurata tätä kaikkialle. Bill tuntee, ettei hänellä ole enää tilaa hengittää. Mikäli DeeDeen käytös jatkuisi samanlaisena, heidän suhteensa ei tulisi kestämään pitkään. Myös Elizabeth Wakefield huomaa, ettei DeeDee ole entisellään. Mutta onnistuuko hänen auttaa ystäväänsä ennen kuin Bill saa tarpeekseen?  

Dun dun dun.

Miten tuon pohjustuksen jälkeen olisin voinut olla lukematta kyseistä opusta?

Tuli mieleen ne alkuhöpinät. Ja vaikka kakskakkonen ei kaivannutkaan lisäjännitystä (koska miten DeeDeen ja Billin käy?!), päätin lisätä lukukokemukseeni pienen testin. Kirjoitin ylös kaikki Sweet Valley High -alkuhöpinät ja kliseet, jotka muistin. Tästä kehittyi pienen mutkan kautta Sweet Valley High -bingo.

Upea visuaalinen toteutus tässä näin:

Sweet Valley High -bingo

Let’s play! (Juomapeliksi en suosittele, liiallinen humalatila ei ole hyvästä.)

Pääsen aina johdantoon asti, kun saan ekan rastin.

He ovat kuin kaksi marjaa, nokkelia ja kauniita – mutta luonteeltaan aivan erilaisia.**

Ei ole kovin vaikea peli tämä, sain huomata.

Jessica katsoi kaksoissisartaan Elizabethiä ylpeänä pöydän yli. Se oli kuin olisi katsonut peiliin. Elizabethin soikeat, auringon raidoittaman puolipitkän tukan kehystämät kasvot olivat aivan samanlaiset kuin Jessicankin aina säkenöiviä sinivihreitä silmiä ja sitä pientä hymykuoppaa myöten… 

…mutta äidin mielestä he olivat luonteeltaan erilaisia kuin yö ja päivä.

Elizabeth oli vakava, työteliäs ja luotettava. Hän kirjoitti innokkaasti juttuja Oraakkeliin, Sweet Valley High’n oppilaiden omaan lehteen.

Jessica taas – no, Jessica oli Jessica. (= Jessica huoleton, Elizabeth järkevä.)

… Heidän isoveljensä Steven…

Ja mitä Todd mahtaa sanoa?  Elizabethin sydän alkoi nytkin tykyttää, kun hän ajatteli Toddin tummanruskeita silmiä, leveitä harteita ja hoikkaa urheilijan vartaloa. ( 😀 )

Isä oli lakimies…

”Minulla on ollut aivan tolkuton hoppu sen jälkeen kun aloitin sen Williamsin tilaaman sisustussuunnitelman…” 

Rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti. Olemme sivulla kymmenen.

Lupaavan alun jälkeen onkin pieni pettymys, että saan BINGON vasta sivulla 46. 46! Miten Kaliforniaa ei muka mainittu aiemmin??

Noh, BINGO BINGO BINGO joka tapauksessa.

Palkintona sain viettää noin tunnin esiteinivuosieni nostalgiaryöpyssä.

Olenkohan keksinyt, että Jessican huoneen seinät ovat ruskeat? Ja miten espanjalaistyylistä keittiötä ei mainittu kakskakkosessa? Luulin sen olevan pakollista.

PS. SPOILER ALERT – Bill ja DeeDee saivat onnellisen loppunsa. Koska Elizabeth pelasti päivän, luonnollisesti.

PPS. Liikaa rakkautta loppuu – SPOILER ALERT – niin, että Todd ilmoittaa Elizabethille muuttavansa Vermontiin. Mitä?

Selviääkö Elizabeth sydänsurustaan Toddin lähdettyä? Sen kertoo Sweet Valley High -sarjan kahdeskymmeneskolmas osa SÄRKYNEET SYDÄMET. 

OMG.

PPPS. Miten en silloin lapsena tajunnut, että Jessica on oikeasti melko ikävä tyyppi?

**Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat otteita Sweet Valley High -kirjasarjan osasta numero 22, Liikaa rakkautta / Copyright Francine Pascal, kirj. Kate William, suom. Sari Karhulahti (Otava 1999)

LUE MYÖS:

30 vuotta ja 30 tv-muistoa

Teinisarjanostalgiaa! Dawson’s Creek ja O.C. – enemmän kuin telkkaria

Reality-nostalgiaa ja 2000-luvun teinin MTV-tunnustuksia

SEURAA SUOSIKKIASIOITA:

Bloglovin – Instagram

Avainsanat: , , ,
Kulttuuri Kirjat Suosittelen Höpsöä
maisas

Sairaalakeikka, joka sai arvostamaan Suomea

Suosikkimaa: Suomi

Muutamia vuosia sitten jouduin viikoksi sairaalaan. Oireideni syyksi paljastui lopulta vakava reaktio ihan tavalliseen lääkeaineeseen, mutta ensin ei tiedetty, mikä sai valkosoluni sekoamaan. Seurauksena oli verikokeita verikokeiden perään, magneettikuvaus ja röntgenkuvaus ja varjoainekuvaus, selkäydinnäyte ja todennäköisesti jotain muutakin, jonka olen jo unohtanut.

Seitsemän päivän ajan lääketieteen huippuammattilaiset pitivät minusta huolta, tutkivat ja hoitivat, lohduttivatkin. Olin veritautien osastolla omassa huoneessa, sain ruokaa ja lääkkeitä ja verihiutaleita (tärkeitä kaikki, etenkin verihiutaleet).

Olen aina ollut iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä Suomeen, mutta tuon viikon jälkeen kiitollisuuteni nousi uusiin sfääreihin. Tai oikeastaan tajusin suomalaisuuden tuoman etuoikeutetun asemani kunnolla muutamia viikkoja sairaalakeikan jälkeen, sinä hetkenä, kun avasin postiluukusta kolahtaneen laskun. Minulla ei ollut erillistä sairausvakuutusta, ja pelotti vähän, kuinka paljon kaikki tuo maksoi, kaikki oletetusti julmetun kalliit kuvaukset ja kokeet.

Turhaan huolehdin. Olisi pitänyt tietää paremmin, minähän asuin Suomessa, en esimerkiksi Yhdysvalloissa. Hintalappu sille, että sain parasta mahdollista hoitoa pahimmillaan hengenvaaralliseen tilaani oli – jos en väärin muista – vajaat 300 euroa. Ainoa asia, josta maksoin, oli sairaalassa viettämäni vuorokaudet. En maksanut päivittäisistä verikokeista, magneettikuvauksesta, röntgenkuvauksesta, selkäydinnäytteen ottamisesta enkä lääkäreiden ja hoitajien ammattitaitoisesta hoidosta. Maksoin ruoasta ja sängystä.

Suomen julkisessa terveydenhuollossa on varmasti ongelmansa ja kipupisteensä. Mikä järjestelmä nyt olisi täydellinen? Olen minäkin joskus tuskaillut terveyskeskuksien kanssa. Mutta jos olisin sattunut syntymään vaikka sinne Yhdysvaltoihin ja olisin joutunut käymään tuon saman sairaskertomuksen läpi siellä, makselisin en edes uskalla arvata kuinka suuria sairaalalaskuja hamaan tulevaisuuteen asti.

Tiedän, että olen unohtanut yhden merkittävän asian. Sen, että kyllähän minä ja me maksamme julkisesta terveydenhuollosta. Maksamme magneettikuvauksista ja verikokeista, ne eivät vain summaudu näkyvästi yksittäisiin sairaalalaskuihin. Verot siis. No, jo ennen tuota viikkoa mutta varsinkin sen jälkeen olen ollut täydellisen tyytyväinen veronmaksaja. Mieluummin maksan etukäteen turvaverkosta joka on aina paikallaan kuin yrittäisin epätoivoisesti ja isolla rahalla kutoa verkkoa itse kun joku menee pieleen.

Täydellistä valtiota ei ole olemassa. Mikään turvaverkko ei saa kaikkia kiinni, mikään maa ei ole täydellinen kaikkien näkökulmasta. Minulle unelma, jollekin toiselle painajainen. Minulle antaa, joltakin toiselta vain ottaa. Minut pelastaa, jonkun muun pettää. Suomi ei ole täydellinen. Omat ongelmansa ja kipupisteensä silläkin. Silti, minun – toki täysin omaa napaani tuijottavasta ja subjektiivisesta –  näkökulmastani katsottuna Suomi on melko lähellä täydellistä. Minulle Suomi on ollut vain hyvä, ja olen siitä valtavan kiitollinen.

Olen kiitollinen sotaveteraaneille ja kaikille niille ihmisille, jotka loivat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan raamit. Sen turvaverkon, josta me saamme nauttia joka ikinen päivä.

Kaunis kiitos ja hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi.

PS. Julkisen terveydenhuollon ja muun turvaverkon lisäksi suosikkiasioitani Suomessa ovat ainakin…

  • Turvallisuus. Tietysti.
  • Ja vapaus. Tietysti.
  • Se, että saan olla ja tehdä, yrittää ja epäonnistua ja elää kuten haluan. Valita itse.
  • Demokratia ja kaikki siihen liittyvät asiat kuten lehdistönvapaus ja yleinen äänioikeus.
  • Se, että vallanpitäjiä saa kritisoida ilman että päätyy meren pohjaan.
  • Se, että täällä saatat törmätä tasavallan presidenttiin Hullujen päivien ruuhkassa ja voit olla vain että ”selvä, Sale se siinä, tietysti”.
  • Luonto. Puhtaus. Meri. Se, että näkee tähdet.
  • Neljä vuodenaikaa. Kaikesta pimeydestä, synkkyydestä ja kylmyydestä huolimatta en vaihtaisi niitä ikuiseen kesään.
  • Ei pelottavia luonnonilmiöitä. Ainakaan toistaiseksi.
  • Koulutus. Ja se, että raha ei ratkaise sitä, kuka saa oppia ja mitä.
  • Se, että olen valtiotieteiden maisteri ja se ei maksanut minulle mitään. Päinvastoin, minulle maksettiin koulunkäynnistä.
  • Karkkihyllyt. Irtokarkit. Fazerin suklaa. MISSÄÄN ei ole niin hyvää karkkivalikoimaa kuin Suomessa.
  • Vedenpaine ja puhdas juomavesi.
  • Sauna. Ruisleipä. Karjalanpiirakat. Lumi. Kesäyöt. Olen Suomi-kliseitä rakastava suomalainen.
  • Ihmiset. Stereotypioiden mukaan luotettavia, rehellisiä ja hyvää tarkoittavia. Allekirjoitan.
  • Se, että ikävistä öyhöttäjistä huolimatta on paljon ihmisiä, jotka haluavat auttaa ihan kaikkia. Haluan uskoa, että enemmistö.
  • Kotka ja Helsinki – minun kaupunkini. Kotini.
  • Minun ihmiset. Ne, jotka haluavat minulle pelkästään hyvää ja nostavat ylös jos kaadun.
  • Se, että kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta saa valittaa ja toivoa, että asiat olisivat vieläkin paremmin.

Seuraa blogia:

Bloglovin – Instagram

Avainsanat: , ,
Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta