Vahvaakin vahvempi suositus tuoreimmalle Last Week Tonightin (HBO) jaksolle.
John Oliver käsittelee jakson pääjutussa (jotka löytyvät aina YouTubesta) julkista häpäisyä – aihetta, joka on netin myötä noussut yhä enemmän ja enemmän esille. Anonyyminä on helppo huudella ja naureskella milloin millekin ja kenellekin – ja niin kovin helppo unohtaa, että some-myrskyjen keskellä on ihan oikea ihminen, jolla on ihan oikeat tunteet.
Oliver tuo esille, kuinka julkisella nöyryytyksellä voi olla hyvätkin puolensa. Vaikkapa rasistisia kommentteja laukovat ikävät tyypit joutavatkin joutua sheimatuiksi jos he laukovat ikäviä mielipiteitään julkisuudessa.
Mutta sitten on se toinen puoli. Se, kun tavallinen ihminen yhtäkkiä repäistään keskelle julkista paskamyrskyä. Siinä Oliver nostaa esimerkiksi Monica Lewinskyn.
Lewinsky tunnetaan tietysti historian kuuluisimman salasuhteen toisena osapuolena: hänellä oli 1990-luvulla suhde Yhdysvaltojen silloisen presidentin Bill Clintonin kanssa. Kun suhde levisi julkisuuteen, Lewinsky joutui ennennäkemättömällä voimalla median ja netin haaskalintujen armoille. Hänen persoonaansa, ulkonäköään, perhettään ja tekemisiään riepoteltiin julkisuudessa vuosikaudet hyvin, hyvin karulla tavalla.
Last Week Tonightin lopuksi Oliver haastattelee Lewinskyä – ja hitto vie kuinka fiksulta, sympaattiselta ja hauskalta tyypiltä Lewinsky vaikuttaakin. Hän joutui parikymppisenä nuorena naisena käymään läpi valtavan julkisen paskamyrskyn ja kestämään jatkuvaa kiusaamista, mutta selviytyi tuosta mankelista lopulta ulos kunniakkaasti – ja onnistui säilyttämään kaiken keskellä arvokkuutensa ja jopa huumorintajunsa. Huikea nainen! Tekee muuten tätä nykyä aktiivisesti töitä nettikiusaamisen kitkemiseksi. Ja on mainio seurattava Twitterissä.
Haastattelussa Lewinsky kertoo muun muassa miksei koskaan vaihtanut skandaalissa tahriutunutta nimeään. Jakso alla ja täällä.
En oikeasti ymmärrä, kuinka Lewinsky onnistui kestämään kaiken julkisen riepottelun. Ja kuinka hän onnistui lopulta kääntämään sen joksikin positiiviseksi, eikä antanut skandaalin määritellä itseään.
Lewinskyn painavat, kokemuksen syvällä rintaäänellä lausumat kommentit ovat joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on olla kiltti – netissäkin. Jotkut ehkä ansaitsevat julkiset paskamyrskyt, mutta monesti ikävät kommentit lentävät kohti ihan tavallista tyyppiä, joka on ehkä sattunut tekemään sen yhden ratkaisevan virheen, kuten Lewinsky 22-vuotiaana. Ja niiden kommenttien alle on helppo hävitä ilman tukea, Lewinsky muistuttaa:
One of the things that happens with these kinds of experiences is that you start to disappear. You start to feel like you don’t matter. And I think when somebody sees you, and just acknowledges your humanity in the smallest way, it really can make a world of difference. And you don’t know – it could help save someone’s life.
PS. Suositus myös Lewinskyn vuonna 2015 pitämälle TED Talkille The Price of Shame. Se löytyy täältä.
Olen vuosia työskennellyt stereotyyppisesti miesvaltaisena pidetyllä alalla, urheilutoimittajana. Vaikka urheilutoimituksiin on viime vuosien aikana tullut ilahduttavasti enemmän ja enemmän naisia, omien kokemuksieni mukaan stereotypia pitää yhä paikkaansa; valtaosa kollegoistani on ollut ja on miehiä. Olen istunut lukemattomissa presseissä ainoana naisena. Ollut ainoa naistoimittaja jääkiekkokatsomoissa ja futismatseissa. Enemmän kuin kerran minun on juttukeikalle saapuessani automaattisesti oletettu olevan valokuvaaja, ei toimittaja.
En ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin väärässä paikassa koska olen nainen. En ole koskaan ajatellut, että naiseuteni olisi esteenä työni tekemiselle tai uralla etenemiselle. Olen ajatellut että olen väärässä paikassa, koska olen kyseenalaistanut osaamiseni. Ekassa jääkiekkomatsissani mietin, että mitä hittoa minä täällä teen. En naiseuteni vuoksi, vaan siksi, että lätkä ei ole vahvinta osaamisaluettani.
Jos minulla on ollut epäilyksiä, stressiä tai riittämättömyyden tunteita työssäni, ne ovat johtuneet ihan muista asioista kuin sukupuolestani. Naiseuteni ei ole koskaan ollut ongelma, ei itselleni eikä kenellekään muulle. Tai niin minä ainakin olen itse kokenut. Kuvaajaksi olettaminen toki kumpuaa joistain vanhoista ja pölyttyneistä ajatusmalleista, mutta kun olen esitellyt itseni toimittajaksi, kukaan ei ole koskaan epäillyt tai ihmetellyt. Kukaan ei ole päin naamaa kyseenalaistanut tai tytötellyt. Olen saanut tuntea olevani ihan yhtä arvostettu kuin miestoimittajatkin, ihan yhtä tervetullut. Omissa (miesvaltaisissa ja miesten johtamissa) kotitoimituksissani minuun on aina luotettu, jopa sen itselleni haastavan jääkiekon suhteen.
Silloin kun päätin, että minusta tulee urheilutoimittaja, mielessäni ei edes puolen sekunnin ajan käväissyt ajatus siitä, etten voisi. Että minä, nainen, en voisi kirjoittaa urheilusta. Miksi olisin miettinyt niin? Eihän uravalinnassani ollut mitään ihmeellistä.
Minähän olin pikkutytöstä lähtien nähnyt telkkarissa naispuolisia urheilutoimittajia. Ylen Urheiluruudussa ja urheilulähetyksissä esimerkiksi Laura Ruoholan, sitten Inka Heneliuksen, Kristiina Kekäläisen… myöhemmin, muutamia vuosia ennen oman urani alkua Petra Mannerin ja Laura Arffmanin. Ja kun aloin olla paremmin selvillä myös muista kuin tv:stä tutuista toimittajista, opin tietämään muun muassa STT:n Kaija Yliniemestä ja IS:n Leena Jokisesta.
Urheilutoimittajuus saattaa olla numeroissa mitattuna edelleen miesvaltainen ala, mutta minun ei koskaan tarvinnut hakata ovea jotta pääsisin sisään. Ovi oli räjäytetty auki jo kauan ennen minua. Joku muu oli raivannut tien, ja minä sain astella kiekkokatsomoihin ja kenttien laidoille vapaasti ja vailla huolia. Ensimmäisestä työpäivästäni lähtien sain tuntea olevani täsmälleen oikeassa paikassa.
Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvon osalta valmis, ei täällä Suomessakaan. Vaikka olen omassa kuplassani saanut pitää naiseuttani voimavarana – tai vaihtoehtoisesti suhtautua siihen hälläväliä -asenteella – minulle auki olevat ovet ovat samanaikaisesti suljettuna miljoonilta ja miljoonilta naisilta.
En halua olla sokea epätasa-arvolle. Kyllä varsin tasa-arvoisessa Suomessakin kasvanut pikkutyttö melko nopeasti oppii, että vaikka itse saa tehdä mitä vain ja olla juuri sellainen tyttö kuin haluaa, kaikki eivät saa.
Sitä oppii paikoista, joissa tytöt eivät pääsee kouluun. Oppii ihmisistä, joiden mielestä tytöt ovat vähemmän arvokkaita kuin pojat. Oppii kulttuureista, joissa tyttöys ja naiseus on puristettu ahtaaseen muottiin eikä muotin ulkopuolelle sovi harhautua. Oppii tavoista ja laeista, joiden tarkoituksena on rajoittaa tyttöjä, pitää heidät paikoillaan ja hiljaa. Estää heitä päättämästä omasta elämästään ja omasta vartalostaan. Oppii kokonaisia kansakuntia läpäisevästä epätasa-arvosta.
Ja oppii paikoista, joissa naiset eivät todellakaan kirjoita urheilusta, koska se maailma on heiltä kokonaan suljettu. Ei ole asiaa kenttien laidoille ja stadioneille, ei katsojana, saati toimittajana.
Tiedän, että minun kokemukseni työstäni ja naiseudestani ei ole universaali totuus.
Silti. Epäkohtia unohtamatta haluan tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä, kiittää naisia ennen minua. Niitä naisia, joiden ansiosta minä en epäillyt itseäni kun noin seitsemän vuotta sitten lähdin tavoittelemaan uraa urheilujournalismin parissa. Naisia, jotka raivasivat itselleen tilaa miesten täyttämistä toimituksista ja samalla helpottivat tulevien sukupolvien, minunkin, tietä.
Minä olen epävarma monesta asiasta, mutta naiseksi – ja urheilutoimittajaksi – olen saanut kasvaa varmana siitä, että se ei ole sukupuoleni joka estää minua tekemästä yhtään mitään. Siitä etuoikeudesta – ja sitähän se edelleen on, etuoikeus – kiitän lasikattojen hajottajia ja tienraivaajia niin urheilutoimituksissa kuin laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei se ole ollut yhdentekevää, että olen 11-vuotiaana nähnyt kuinka naisesta tulee tasavallan presidentti. Tai että olen pikkutytöstä lähtien nähnyt naisministereitä ja naisjohtajia. Tai naispuolisia urheilutoimittajia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Mietin joskus, että mitä jos olisin syntynyt 1900-luvun alun Suomeen. Suomeen, jossa naisilla ei ollut vielä äänioikeutta. Haluaisin uskoa, että olisin ollut se tyyppi, jonka mielestä tuo epäkohta olisi ratkaistava välittömästi. Haluaisin uskoa, että olisin marssinut kaduilla mieltäni osoittamassa. Haluaisin uskoa, että olisin pyrkinyt tekemään kaikkeni, jotta naiset saisivat samat oikeudet kuin miehet. Mutta olisinko kuitenkaan? En tiedä.
Kiitos heille, jotka olivat niitä tyyppejä.
Entä jos minun olisi pitänyt oikeasti olla se ensimmäinen naistoimittaja kiekkokatsomoissa ja kenttien laidoilla? Luulen, että olisin siinä tapauksessa valinnut ihan eri uran. Jos minulla ei olisi ollut aiempien sukupolvien esimerkkiä työntämässä minua eteenpäin, en olisi koskaan edes yrittänyt.
Kiitos aiemmille sukupolville, naisille, joiden olkapäillä minäkin olen saanut seistä.
HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ.
PS. Naistenpäivän tunnuskappaleeni on Sara BareillesinArmor.
Koska hyvät kanssanaiset ja naiset ennen minua ja meitä, my armor comes from you.
I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloomed in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister
