Suosikkileffa: 10 Things I Hate About You. Mutta…

Alkuperäinen kuva: Touchstone Pictures

10 Things I Hate About You (1999) on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Olin 10-vuotias tyttönen kun se julkaistiin, joten katson leffaa varmasti osin nostalgiasta värittyneiden lasien läpi, mutta onhan se nyt ihan klassikkokamaa. Nuori Heath Ledger aussiaksentteineen kapinallisena Patrick Veronana! Julia Stiles supercoolina, Sylvia Plathia lukevana feministisankari Kat Stratfordina! Kaikki ne Shakespeare-viittaukset! Se sydämeen iskevä teinirakkaus!

I hate the way you’re not around / And the fact you didn’t call / But mostly I hate the way I don’t hate you / Not even close, not even a little bit, not even at all.

Kyllä, klassikkokamaa. I burn, I pine, I perish.

Mulla oli 10 Things I Hate About You VHS-kasetilla. Olen siis katsonut leffan lukemattomia kertoja 2000-luvun alkuvuosina. Ja olen minä sen aikuisiälläkin nähnyt monta kertaa. Jokin aika sitten leffa oli hetken Netflixissäkin, joten oli helppoa päästä nostalgisoimaan.

Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta 10 Things I Hate About You on säilyttänyt paikkansa sydämessäni täysin ansaitusti. Pidin siitä silloin, pidän siitä nyt. Olen aidosti sitä mieltä, että se on genressään hyvä elokuva, oli nostalgialaseja tai ei.

Mulla on kuitenkin paha tapa. Tai hyvä tapa, miten sen nyt ottaa. Tykkään analysoida katsomiani elokuvia ja sarjoja. Ja koska harva elokuva tai sarja on TÄYDELLINEN, analysoiminen johtaa usein virheiden löytämiseen. On pikkujuttuja, kuten kerronnan epäloogisuudet. ”Tuo tyyppi kertoi pari kautta sitten ettei tykkää jäätelöstä, mutta nyt se syö sydänsuruihinsa purkillisen Ben&Jerryä”. ”Eikö tuon tyypin isoäidin pitänyt olla kuollut, nyt se onkin elossa?” ”Hei, miten ihmeessä tuon naisen paita muutti väriä kesken kohtauksen?!” ”Tuolla antiikin aikaisella sotilaalla on kädessään rannekello!” Ja niin edelleen. Hassuja ja harmittomia huolimattomuusvirheitä.

Sitten on vähän isompia juttuja. Sellaisia perustavanlaatuisia asioita, jotka voivat saada kyseenalaistamaan koko leffan tai sarjan. Vahingolliset diskurssit ja ongelmallisuudet, joita ei usein edes huomaa, jollei oikeasti kiinnitä huomiota. Pienet valinnat, jotka pitävät yllä haitallisia stereotypioita, jotka aaltoilevat sitten reaalimaailmaankin. Juonikuviot, jotka toimivat mainiosti elokuvien vaaleanpunaisessa fantasiamaailmassa, mutta jotka tosielämään siirrettäessä ovatkin vähemmän vaaleanpunaisia.

Romanttiset komediat ovat malliesimerkkejä vaaleanpunaisesta fantasiamaailmasta. Täyttä höttöä, jota ei pidä ottaa liian vakavasti. Mutta se mun paha tapa… Jossain vaiheessa kehiin hyppää analysoija-minä, joka alkaa sörkkimään höttöä. Ja kun kunnolla sörkkii, saattaa paljastua epämiellyttäviä asioita.

Olen tullut siihen tulokseen, että analysoimalla on mahdollista pilata mikä tahansa romanttinen komedia. Kyseinen genrehän on jo valmiiksi kovin absurdeja juonenkäänteitä täynnä, joten usein ei tarvitse sörkkiä kovin syvältä. Joskus ei tarvitse sörkkiä lainkaan.

Sitten on tapaukset, jolloin todellakin pitää sörkkiä. Ja sitten sörkkiä vielä vähän lisää. Romanttiset komediat ovat nimittäin mestareita huijaamaan. Ne paketoivat kauniit rakkaustarinansa niin upeisiin laatikoihin, ettei niitä halua avata. On kimmeltävät lahjanarut ja silkkipaperit ja rakkaudella täytetyt pakettikortit. Niin korea pinta, että on sääli repiä se rikki. Eikä oikeastaan haluakaan, koska vaaleanpunaisessa fantasiamaailmassa ei ole väliä, mitä kauniiden lahjalaatikoiden sisällä on.

10 Things I Hate About You on täydellisen kaunis paketti. Se on höttöinen ja hauska teini-rom com, jossa on myös asennetta. Siinä on hassu juoni ja miellyttävät näyttelijät. Pareja, joiden toivoo ja tietää päätyvän yhteen, kunhan eka setvitään vähän väärinymmärryksiä. Siinä on se klassinen bad boy, joka ei kuitenkaan ole paha lainkaan, vaan lutuinen reppana sydän täynnä kultaa. On se vähän hömelö poika, joka vain on niin toivottoman rakastunut suosittuun tyttöön. On kivoja ja sympaattisia tyyppejä, joille vikoineen kaikkineen haluaa rakkautta ja muita hyviä juttuja.

Jep, jep, hyviä juttuja. Sitten kun paketin avaa ja purkaa osiin, se onkin vähemmän miten ihanaa! ja enemmän mitä hittoa!

Yhtäkkiä edessä on täysin typerä juonikuvio, jossa itsenäinen ja fiksu nainen pitää kesyttää deittailukelpoiseksi (onhan koko leffa saanut inspiraationsa Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään). Tietysti tämä nuori feministihahmo on ilkeä kusipää, hänellähän ei ole miestä. Mutta huoli pois, hänen pitää vain rakastua niin johan kesyyntyy! Hurmaavaa. Ja mikä vielä hurmaavampaa? Se, kun nainen toistuvasti sanoo ei miehen lähestymisyrityksille, mutta kun kyseessä on sympaattinen Patrick Verona, ei tarkoittaa tietysti yritä kovempaa.

Ei=yritä kovempaa on yksi niistä romanttisissa komedioissa toistuvista juonikuvioista, joka on oikeasti aika vahingollinen. Vaikka kyseessä onkin vain elokuva, asetelma voi salakavalasti hiipiä reaalimaailmaan – vaarallisinkin seurauksin. Leffoissa se menee läpi, koska katsoja haluaa hahmojen päätyvän yhteen. Ei haittaa, että nainen sanoo aluksi ei, hän kyllä muuttaa mielensä. Se mieshän on kiltti, komea ja rakastunut. Eikä hän tarkoita mitään pahaa kun kehittelee milloin mitäkin juonia saadakseen naisen omakseen. Stalkkaa vaan naista levykaupan edessä, hänen suosikkibaarissaan ja kirjakaupassa. Tai puno mukava valheiden verkko ja valehtele, että osaat ranskaa. Se on ok, olethan hyvä tyyppi. Se nainen, hän on hard to get, hän tulee kyllä järkiinsä. Ja lopulta, onko sillä edes väliä mitä nainen haluaa? Miehet ovat lyöneet vetoa/tehneet sopimuksen/juonineet, että mies saa naisen, se on se tärkein juttu.

Romanttisissa komedioissa mies voi juonitella ja pelata naisen kustannuksella, kunhan on hyvännäköinen, hyvää tarkoittava ja hyväsydäminen. Koska kyllähän minä katsojana haluan, että Patrick ja Kat saavat toisensa. Väliäkö sillä, että Kat on koko hommassa (aluksi) pelkkä poikien pelinappula. Rakkaus pyhittää keinot.

Entä jos Patrick Veronan tilalle laitettaisiin joku outo hiippari? Väsytystaktiikassa ei olisi silloin mitään romanttista, vaan koko homma muuttuisi kauhuelokuvaksi. Olisi vain vainoaja ja nainen, jonka ei’t kaikuvat kuuroille korville.

Samana vuonna 10 Things I Hate About You’n kanssa ilmestyi myös toinen teinileffojen kaanonista paikkansa lunastanut elokuva, She’s All That (Sinussa on se jokin). Sitä mulla ei ollut kasetilla, mutta kaverillani oli. Luonnollisesti fanitin sitäkin.

Vuosituhannen vaihteen suurimpiin teini-idoleihin lukeutunut Freddie Prinze Jr. esitti leffassa koulun suosituinta tyyppiä Zack Sileria. Zack lyö kavereidensa kanssa vetoa, että voi tehdä kenestä tahansa tytöstä tanssiaisten kuningattaren. Poikien entten tentten teelikamenttenin voittajaksi valikoituu Laney Boggs (Rachael Leigh Cook), joka on tietysti toivoton tapaus koska hänellä on silmälasit ja hän harrastaa maalaamista. Tietysti.

Ja tietysti tämä epäsuosittu tyttö (silmälasit=ruma nörtti) aluksi torjuu suositun pojan lähestymisyritykset. Ja tietysti suosittu poika alkaa sitten stalkata epäsuosittua tyttöä yrittäen päästä hänen suosioonsa. Koska veto on veto, tietysti. Hän selvittää mistä tyttö tykkää ja luikertelee tämän suosioon käyttämällä apunaan tytön pikkuveljeä, isää ja ystävää. Manipulointia parhaimmillaan, mutta ei sen väliä, koska rakkaus ja hyvät jutut! Plus Zack on oikeasti reppana poikarukka, onhan hänellä ylikontrolloiva isäkin. Ja hei, hän on komea ja rikas! Komeilla ja rikkailla on romanttisissa komedioissa omat sääntönsä. Komea ja rikas saa lyödä vetoa tytöistä kavereidensa kanssa, koska tietysti saa. Ja sitä paitsi lopussa rakkaus pyhittää jälleen keinot. Kun vaan jankkaa ja jankkaa, tyttö kyllä rakastuu. Ennen lopputekstejä tytön pitää tietysti käväistä läpi leppoisa muuttumisleikki (eli ottaa silmälasit pois, laittaa mekko päälle ja meikata), koska miehen vuoksi on ihan ok muuttaa itseään. Tai ei siis kenen tahansa miehen, vaan kiltin, komean, rikkaan ja salaa vähän rikkinäisen.

Romanttisia komedioita rakastava minä haluaisi viimeistään tässä vaiheessa läppäistä analysoija-minää (koska on oppinut romanttisista komedioista, että joskus lyöminen on ok). ”Relaa, hyvä nainen, kyse on vain elokuvista. Hiton tosikko!”

Validi pointti, arvon rom com -minä. Romanttiset komediat ovat fantasiaa ja tarjoavat monesti pienen kaivatun pakopaikan harmaasta todellisuudesta. Eihän kukaan oikeasti mallinna elämäänsä jonkun hömppäleffan mukaan.

Enkä minä kritisoikaan romanttisten komedioiden yliampuvia juonenkäänteitä. Ei minua haittaa se, kun tyyppi rientää lentokentälle julistamaan rakkauttaan ennen kuin hänen sielunkumppaninsa ehtii häipyä ikiajoiksi. Ei minua haittaa kaatosateessa suutelemiset ja rakkaudentunnustukset Empire State Buildingin huipulla. Minähän rakastan niitä kohtauksia! Analysoija-minäkin rakastaa niitä kohtauksia!

Asia, jota analysoija-minä ei rakasta: kun joku nuori tyttö tai poika katsoo romanttista komediaa, jossa Heath tai Freddie saa lopussa tytön, kun on ensin manipuloinut, valehdellut, vainonnut ja vähät välittänyt sanasta ei. Ja sitten se tyttö tai poika erehtyy luulemaan, että se kuuluu rakkauteen. Ja että ei tarkoittaa yritä kovempaa, koska se toimii elokuvassakin.

Joo, romanttiset komediat ovat ihania, mutta välillä disclaimer olisi paikallaan. ”Jos ihastuksesi sanoo ei, usko häntä. Se ei ei tarkoita, että yllätä hänet jalkapallotreeneissä ja laula kovaäänisen kautta You´re just too good to be true, I can’t take my eyes off you. You’d be like heaven to touch, I wanna hold you so much… koska valitettavasti et ole Patrick Verona, koska valitettavasti elämä ei ole romanttinen komedia ja koska todennäköisesti saat tytön/pojan sijaan lähestymiskiellon”.

Sekaisin Marista -leffassa (1998) mies palkkaa yksityisetsivän jäljittämään naista, jonka tapasi lukiossa. Tämä on ok, koska Ben Stillerin roolihahmo on hyvä tyyppi. The Notebookissa (2004) Noah oikeastaan vähän sekoaa ja rakentaa maanisesti taloaan, koska ei pääse yli teinirakkaudesta. Ja alunperin Allie suostuu Noahin kanssa treffeille, koska Noah uhkaa vahingoittaa itseään. Vitsi tai ei, not cool. Mutta leffassa toimii, koska mehän tiedetään, että Allie ja Noah ovat sielunkumppaneita. Tai ainakin halutaan uskoa niin. The Proposal -elokuvassa (2009) Sandra Bullock on menestynyt uranainen, mutta hänen elämänsä kuvataan jotenkin puutteellisena koska hänellä ei ole miestä. Luojan kiitos Ryan Reynolds tulee ja pelastaa, ja samalla ”jääkuningatteresta” tulee lämmin ja mukava. Jossain Twilight -leffasarjan osassa Bella Swan herää keskellä yötä ja Edward Cullen, vampyyri, on hänen huoneessaan. Kutsumatta, salaa Bellalta. Ja sitten Edward kertoo, että kyseessä ei ole eka kerta, että hän on katsellut nukkuvaa Bellaa useasti. Tosielämässä kammottavaa, leffan kehystyksessä ah niin romanttista.

Monissa romanttisissa komedioissa ja muissa romanttisissa elokuvissa on jotain inhaa, jos oikein miettii. Pitäisikö vain antaa olla? Koska miksi elokuvien pitäisikään toimia oikeassa elämässä? Eikö lopputuloksena olisi vain hiton tylsiä elokuvia?

Olen kuitenkin loppupeleissä sitä mieltä, että leffojen ja tv-sarjojen tarjoilemilla tarinoilla ja kehystyksillä on väliä, koska ne vaikuttavat osaltaan myös tosielämään – ja toisin päin. Siksi analysoija-minä aikoo jatkossakin sörkkiä höttöä, meni suosikkileffat piloille tai ei.

Rom com -minä ei oikeastaan välitä analysoija-minän nillittämisestä. Rom com -minä ei ilmeisistä virheistä ja ongelmallisuuksista huolimatta vihaa 10 Things I Hate About You’ta. Not even close, not even a little bit, not even at all.

PS. Tiedän, että unohdin analyysipäissäni yhden tärkeän asian. Sen, että tietenkin nainen saa muuttaa mielensä ja rakastua. Eihän Kat ole yhtään sen huonompi tyyppi, kun päättää antaa anteeksi. Onhan Laneyllä oikeus olla välittämättä vedonlyönnistä. Heidän elämä, heidän päätökset. Mutta tämä lienee toinen tarina.

Lisää aiheesta: Hyvän romanttisen komedian tunnuspiirteet (ja Netflixin malliesimerkit)