Popkulttuurissa pinnalla just nyt: Crazy Rich Asians ja representaatioiden tärkeys

Suosikkiasia: populaarikulttuurin monipuoliset representaatiot  

Suosikkileffa, jonka haluan nähdä: Crazy Rich Asians

p06hhj8p.jpgKuva: Crazy Rich Asians / Warner Bros 

Tämän hetken kuumin populaarikulttuurin ilmiö: Crazy Rich Asians. Jon M. Chun ohjaama, Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan pohjautuva leffa on pyörinyt elokuvateattereissa vasta muutaman päivän (se sai Pohjois-Amerikassa ensi-iltansa 15.8.), mutta jo nyt sen voi sanoa olevan hitti, niin kulttuurisesti kuin dollareissa mitattuna.

Crazy Rich Asians takoi viikonlopun aikana pöytään huippulukemat ja nousi vaivatta Pohjois-Amerikan katsotuimmaksi leffaksi. Se on viiden päivän aikana tuottanut pelkästään Yhdysvalloissa ja Kanadassa 34 miljoonaa dollaria – isoja lukuja monelle elokuvalle, mutta varsinkin romanttiselle komedialle.

Elokuva kertoo aasialais-amerikkalaisesta Rachel Chusta (Constance Wu, mm. Fresh Off The Boat), joka matkustaa tapaamaan poikaystävänsä Nick Youngin (Henry Golding) perhettä Singaporeen. Rachelin yllätykseksi Nickin perhe onkin leffan nimen mukaisesti crazy rich, tiedossa siis luokkaeroja, glamouria ja romantiikkaa. Soppaa hämmentää Nickin sukulaiset, erityisesti hänen dominoiva Eleanor-äitinsä (Michelle Yeoh), jonka mielestä Rachel ei vain ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.

Perinteistä rom com -matskua siis, mutta silti niin paljon enemmän. Crazy Rich Asiansilla on hullun tärkeä kulttuurinen merkitys.

Aasialais-amerikkalaisten ja aasialaisten kuvaukset ovat Hollywood-leffoissa harvinaisuus. Etenkään pääosissa heitä ei juurikaan ole näkynyt. Vuonna 2017 julkaistujen sadan tuotteliaimman Hollywood-leffan henkilöhahmoista vain viisi prosenttia oli aasialaistaustaisia. Näissä sadassa elokuvassa vain neljässä oli aasialainen pääosa (Lähde: USC Annenberg Inclusion Initiative / Hollywood Reporter).

Crazy Rich Asians on 25 vuoteen ensimmäinen Hollywoodin studioelokuva, joka on roolitettu pelkästään aasialaistaustaisilla näyttelijöillä. Monissa leffasta kertovissa artikkeleissa ja arvosteluissa onkin korostettu representaatioiden tärkeyttä. Sitä, kuinka tärkeää aasialaisille ja aasialaistaustaisille ympäri maailman on nähdä Crazy Rich Asiansin kaltainen iso Hollywood-tuotanto.

Kerrankin valkokankaalla on tarina, joka representoi länsimaalaisessa populaarikulttuurissa niin usein sivuutettua ja vähäteltyä kulttuuria ja ihmisryhmää. Kerrankin Hollywood-elokuvan (ja vielä romanttisen komedian!) tähtinä ovat taiwanilais-yhdysvaltalainen Constance Wu, brittiläis-malesialainen Henry Golding, malesiankiinalainen Michelle Yeoh, kiinalaisia ja korealaisia sukujuuria omaava Awkwafina ja korealaisten siirtolaisvanhempien kasvattama koomikko Ken Jeong.

Leffan traileri alla:

Representaatioiden tärkeys on helppo sivuuttaa, jos ei itse ole marginaalissa. Enkä oikeastaan tiedä, onko minulla, valkoihoisella heteronaisella, edes kompetenssia kirjoittaa representaatioista tässä yhteydessä. Eihän minulla ole asiasta omakohtaista kokemusta.

Minä olen saanut kasvaa ympärilläni populaarikulttuurin kuvasto, joka on täynnä oman näköisiäni ihmisiä. Pikkutytöstä lähtien olen nähnyt tv:ssä ja elokuvissa valkoihoisia supersankareita, valkoihoisia prinsessoja, valkoihoisia perheitä… Olen katsonut kymmenittäin romanttisia komedioita, joissa valkoihoinen mies ja valkoihoinen nainen rakastuvat.

En tiedä miltä tuntuu, kun oma kulttuuriperintö, ihonväri tai uskonto typistetään stereotypiaksi – tai jos sitä ei kuvata lainkaan! Hollywood ei ole rodullistanut minua negatiivisesti. Olen nähnyt omasta kulttuuristani ja ihonväristäni monipuolisia ja moninaisia positiivisia representaatioita. Populaarikulttuuri ei ole koskaan kertonut minulle, etten voisi olla jotain. Päinvastoin, olen saanut populaarikulttuurin kautta nähdä, että voin olla mitä tahansa.

Minun on mahdotonta kuvitella, miltä se tuntuisi ja miten se vaikuttaisi, jos olisin populaarikulttuurissa pelkkä sivuhuomio tai vitsin aihe, se kiintiö-mikä tahansa. Tästä syystä Crazy Rich Asiansin kulttuurinen ja sosiaalinen merkityksellisyys jää minun kohdallani todennäköisesti melko pintapuoliseksi. Voin toki kirjoittaa, katsoa ja yrittää ymmärtää, mutta ymmärränkö kunnolla kuitenkaan. Tuskin.

Yhden asian kuitenkin tiedän. Minulla ei ole mitään oikeutta kyseenalaistaa Crazy Rich Asiansin ja sen esittämien representaatioiden tärkeyttä. Minä en saa sanoa, että on ihan sama minkänäköisiä tyyppejä valkokankaalla pyörii, sehän on vaan fiktiota, pelkkää Hollywood-hömppää. Mikä saattaa olla minulle (=valkoihoiselle ihmiselle) merkityksetöntä, on monille uskomattoman tärkeää.

———-

Minä en ole paras ihminen kirjoittamaan Crazy Rich Asiansin kulttuurisesta merkittävyydestä ja representaatioiden tärkeydestä. Alla tekstejä ja näkemyksiä ihmisiltä, jotka ovat:

  • ’The heroes of our own stories’: Why representation matters in Crazy Rich Asians / CBS
  • The Stakes Are High for ’Crazy Rich Asians’ – And That’s the Point / Rebecca Sun & Rebecca Ford, Hollywood Reporter
  • Crazy Rich Asians Is More Than Glitz and Glamour. It’s Groundbreaking for People Like Me / Suyin Haynes, Time
  • What ’Crazy Rich Asians’ Mean For 29 Asian Writers Who Wish They’d Had the Movie Growing Up / Rachel Simon, Bustle
  • 21 Tweets That Sum Up Why ’Crazy Rich Asians’ Matters So Much To So Many / Brittany Wong, Huffington Post
  • An all-Asian Cast and No Martial Arts: Why the ’Crazy Rich Asians’ Movie Matters / Allyson Chiu, The Washington Post

Alla: Constance Wu On Why Representation Matters / BUILD Series:

Crazy Rich Asians -leffan Suomen julkaisupäiväksi on ilmoitettu 28. syyskuuta. Sitä odotellessa on siis aikaa lukaista Kevin Kwanin kirja (ja sen jatko-osat China Rich Girlfriend ja Rich People Problems).

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään

Kyllä, Netflixin kohusarja on juuri niin kamala kuin on varoitettu

Suosikkiasia: … tuota … hyvät tv-sarjat? Ja Netflix, harha-askeleistaan huolimatta.

insatiable-season-1-soundtrack-netflix.jpgKuva: Netflix

Unohdetaan blogin positive vibes only -periaate hetkeksi.

Netflixin uudesta Insatiable -sarjasta on nimittäin hyvin vaikeaa keksiä mitään positiivista sanottavaa. Se on yksinkertaisesti kamala. KAMALA!

Eikä edes kamala sillä tavalla, että se muuttuu jo hyväksi. Pelkästään kamala.

Yhdestä asiasta sarjalle voi toki antaa pisteitä. Vaatii aika paljon lahjakkuutta tehdä sarja, joka loukkaa samanaikaisesti lihavia, seksuaalivähemmistöjä, konservatiiveja, kristittyjä, naisia ja hyvin todennäköisesti lähes kaikkia muitakin ihmisryhmiä.

Insatiablesta syntyi kohu jo ennen kuin se edes alkoi. Kun sarjan traileri julkaistiin, change.orgiin perustetiin vetoomus, jossa vaadittiin Netflixiä hyllyttämään koko tekele. Niin ei tapahtunut (Insatiable tuli Netflixiin 10.8.), mutta vetoomukseen kertyy edelleen allekirjoituksia, kirjoitushetkellä niitä on reilut 230 000 ja lisää tulee jatkuvasti.

Ei ihme, että ihmiset suuttuivat. Sarjan premissi on nimittäin suurin piirtein tämä: ylipainoinen lukiolaistyttö (normaalipainoinen ja monien kauneusihanteiden mukaisesti oikein nätti näyttelijä Debby Ryan fat suitissa) ajautuu tappeluun kodittoman miehen kanssa (ai miksi, saatat kysyä?? tietysti siksi, koska koditon mies yrittää varastaa tytön suklaapatukan). Koditon mies lyö tyttöä, Patty-nimeltään (koska Patty ja fatty rimmaavat kivasti). Pattyn leuka murtuu ja hän ei voi syödä kolmeen kuukauteen. Ja sitten tsadam, Patty onkin yhtäkkiä laiha (eli sarjan mukaan kaunis). Laiha-Patty haluaa kostaa kiusaajilleen. Seuraus: Patty osallistuu kauneuskilpailuihin näyttääkseen kaikille! Avukseen Patty saa teinitytön seksuaalisesta ahdistelusta syytetyn lakimiehen (ja tietysti väärin syytetyn, koska mitä muutakaan #metoon aikakaudella kaivataan kuin tarinoita ahdistelusta valehtelevista naisista).

Seuraa joukko täysin absurdeja tapahtumia ja toinen toistaan loukkaavampia vuorosanoja. Mikä alkaa fat shamingistä, päättyy totaalikatastrofiin. En oikeasti valehtele kun sanon, että katsoin sarjaa suu auki ja ihmettelin, sanoiko tuo tyyppi oikeasti noin ja tapahtuiko tuo ja tuo juonikuvio juuri, vai kuvittelinko vain.

Okei, tässä välissä on ehkä tunnustettava, etten katsonut kaikkia jaksoja alusta loppuun (sitä on 12 ikuisuudelta tuntuvaa jaksoa!). Kestin juuri ja juuri puolitoista jaksoa, sitten silmistä alkoi vuotaa liikaa verta. Hyppelin loput läpi pikakelauksella. Sen (ja kaikkien lukemieni murskakritiikkien) perusteella pystyn kuitenkin väittämään, ettei sarja parannu missään vaiheessa. Se oikeastaan vain pahenee, keksii jatkuvasti uusia tapoja olla pöyristyttävän huono. Hei, vähän vitsejä pedofiliasta, joko naurattaa? Eikö? Korotetaan panoksia valeraskaudella! Demonilla? Ei naurata vai? Tehdään sitten komedian sijaan trilleri! Kidnappauksia ja murhia kaikille!

Jottei kukaan luule että huijaan. Insatiablen traileri, olkaa hyvät:

Mauttomien – ja ei-hauskojen – vitsien ohella Insatiable kyllä heittää ilmoille yritelmiä vilpittömyyteen. Niitä on kuitenkin kovin vaikea ottaa tosissaan, kun ympärillä on kaikki se kamaluus. Eikä vilpittömät (koskettaviksi tarkoitetut?) hetket oikein johdakaan mihinkään.

Kun oikein siristän silmiäni, pystyn kyllä näkemään, mitä sarjan tekijät ovat yrittäneet. He ovat halunneet tehdä edgyn teinisarjan. Vähän Carrieta, vähän Heathersia, vähän Tracy Flickiä. Teinityttö kostaa kiusaajilleen! Voimaannuttava tarina, mustaa huumoria! Ja kaikki ne mauttomat ja loukkaavat vitsit, hah hah hah. Ne ovat satiiria, ettekö tajua! Koko sarja on satiiria!

Ei mene läpi.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään