Mä vihaan vihaamista ja vihan tunnetta.

Sitä kuinka se tuntuu nousevan vatsasta ylöspäin kohti rintaa ja hartioita, lopulta valuen käsivarsiin ja kun se on mun sormenpäissä se nousee hartioiden takaa selkärankaa pitkin päähän. Viha tuntuu kontrolloivan ja määrittävän mun jokaista ajatusta. 

Siitä on nyt reilut kaksi viikkoa ja tässä ajassa oon saanut jo koko surun käsiteltyä. En oo enää surullinen. Oon vaan vihainen siitä miten mua kohdeltiin. Mun tekisi välillä mieli vaan huutaa tätä vihaa mun sisältä pois, aivan kurkku suorana. Tehdä joku typerä somepäivitys missä vaan vittuilisin avoimesti ja saisin tätä pahaa mieltä jaettua. Viimeksi kuin näin L:ää oisin vielä halunnut tästä puhua, mutta sillä oli niin rankka vaihe menossa, että en halunnut sitä tällä enempää kuormittaa. Muutenkaan en yhtään tiedä mitä voin enää sanoa ja mitä en. Missä mene raja, jota ei aikasemmin tuntunut olevan? 

L:n kertoman mukaan se rekytyyppi ei ollut loppujen lopuksi koko asiaa päättänyt, vaan se oli tullut muualta. Rekry olisi mut ottanut, ainakin edellisellä viikolla. Sinänsä tämä tiedonjyvä on turha. En tollaisen jälkeen tonne voisi enää mennä. Kuinka kukaan voisi tollaisen kohtelun jälkeen luottaa tollaiseen työnantajaan? Tai kuinka mä voisin olla niin urpo ja itseäni arvostamaton että sinne enää edes menisin kun ne on jo kertaalleen mut tavallaan sylkenyt pois? Siinä vaiheessa tää rupeis muistuttamaan jotain epätervettä salkkarit-saagaa. Sairasta tästä tekee se, että mä mietin L:ää N:ää ja ER:ää (joka sinne on nyt hakemassa) ja vertaan itseäni niihin. Mä yritän miettiä että mikä se juttu on mikä multa uupuu? Mikä tekee musta niin hirveen paljon huonomman että sain tollasta kohtelua?   

On hankalaa päästää irti ja unohtaa kun vaan vihaa. Ja niin mä oikeastaan rehellisesti haluaisin koko toisinnon kanssa tehdä. Antaa olla. Koska elämä jatku ja on jo jatkununt, mä hymyilen ja nauran ja saan asioita aikaan. Oon saanut opintoihin tästä ihan uutta puhtia mikä on erittäin hyvä. Aloin katselemaan niitä terapeutteja, mikä on varmasti myös hyvä. 

Yritin googlailla eri keinoja tohon vihasta irti pääsemiseen. En oo hetkeen tehnyt mindfulness-harjotuksia ni pitää varmaan palata niiden pariin. Myös jooga vois olla hyväksi. Sit ajattelin ihan vaan puhtaasti pyrkiä keskittymään ihan muihin asioihin. (Lopetin myös niiden seuraamisen kaikissa mahdollisissa somekanavissa). Oon viimeaikoina miettinyt tosi paljon ympäristöä ja kierrättämistä, ja kokenut et haluaisin jotenkin enemmän panostaa siihen et meret ei täyttyisi muovista. 

E. sanoi että viha on hyvä tunne ja että mun pitäisi vain valjastaa se parhaaksi näkemälläni tavalla. Vihassa on voimaa. Sen avulla pääsee eteenpäin. Mutta samalla mua pelottaa. Vihan toisella puolella on mun mielestä se katkeruus, enkä todellakaan halua tälläisen asian takia katkeroitua. Koska sillon ne voittaa ja mä häviän. Ja oon ollut oikeesti tässä häviävän roolissa ihan tarpeeksi kauan. Ei huvita enää. Mä niin haluaisin olla aikuinen tän asian kanssa. E:n näkemys on etten mä katkeroidu, koska mä en halua katkeroitua. Mä niin toivon että se on tässäkin asiassa oikeassa.

Multa kysyttiin, että voisko tää tuntua musta niin pahalta, koska heijastan sen omalla kieroutuneella tavalla nuoruuden kokemuksiin? Taas ryhmäytymiseen ja siihen, ettei mua oteta johonkin ryhmään mukaan? Ryhmään joka vaikuttaa niin tiiviiltä ja ystävälliseltä ulospäin? Johon en sitten loppujen lopuksi kelpaakkaan?  (Voin sanoa että ei ollu hirveen hehkeää tehdä tätä yhdistämistä samalla ku istuu täydessä ruuhkabussissa. Trauma pyrki päälle täysillä ja huomasin vaan että itken äänettömästi, enkä saa sanaa suusta koska keuhkot on painunut kasaan.) Eli joopa, voi hyvinkin olla. Mun oma sisäinen traumani, kanavoitui nyt tähän ja elän jotain uutta mielen toisintoa siitä mitä oikeen tapahtui. Aika perseestä. 

Ja ehkä mä sen takia olen niin vihainen. Vaikka koen olevani jo tapahtuneen (etenkin noiden vuosia vanhoja juttuja) tapahtuneen yläpuolella, niin en selkeesti olekkaan. Oon vihainen, aivan helvetin vihainen kaikesta.  Mä mietin että olenko lopun elämääni vihainen ja sopimaton joukkoon. Kuin palapelin palanen joka on ollut aina viallinen, joka ei sovi mihinkään haluamaansa kuvaan. Mutta kun mä en halua olla viallinen. Mä haluan olla iloinen ja onnellinen ja sopiva. Ilman mitään pyrkimistä ja pätemistä. Ihan vaan omana itsenäni. Ei aina niin onnellisena ja iloisena, myös täysin kyrpääntyneenä ja ärsyttävänä. Tyyppinä joka haluua hoitaa suurimman osan asioista nopeasti ilman suurempia sekoiluja. 

Ja samalla järkeni huutaa-  mitä väliä jollain yhdellä työpaikalla kun samaan aikaan maailma ja meret hukkuu muoviin?

Universumi rukoilen – mä haluan päästää irti ja unohtaa.