B.

Disclaimer: Mä en halua olla melodramaattinen, tai hakea tällä huomiota tai sääliä. En ole tästä ylpeä, mun ainut tarkoitus on purkaa oma olo tänne ja tarkastella ajatuksia vähän kauempaa, analyyttisesti. 

Oli tämän kirjoittaminen tänne fiksua tai ei, niin here goes.  

Mä olen sairastanut syömishäiriötä 14-vuotiaasta lähtien ja reilun kahden viikon päästä täytän kolmekymmentä.

Sairastuin teini-iässä kriisin seurauksena bulimiaan, joka jatkui aika agressiivisena 4-5 vuotta ja vaikka sain sen fyysisen puolen kuriin lukion loppupuolella (ja oksentelun loppumaan n. 8 vuotta sitten) niin fakta on että oon edelleen sairas. Mun mieli on edelleen ajoittain aivan palasina.

On ollut kausia, jolloin oon kokenut itseni täysin terveeksi ja on ollut kausia milloin pelkkä laihduttaminen, liikkuminen ja ruoan ajattelu vie kaiken energian. Oon ajatellut, että kaikilla ihmisillä on samanlaiset ajatukset ja jatkuva ahdistuneena oleminen ja yleinen levottomuus on normaalia. Häpeä, viha ja itseinho on mulle hyvin tuttuja tunteita kun ajattelen itseäni. Tuttuja termejä on myös ”luuseri”, ”ikuinen epäonnistuja”, ”et tuu koskaan riittämään”. Oon verranut itseäni jatkuvasti muihin ihmisiin mun ympärillä. Ikään tai sukupuoleen katsomatta ja kokenut jatkuvaa itseväheksyntää ja epäonnistumista. Väheksynyt kaikkia tekemisiäni tai saavutuksia, koska eihän niillä ole oikeasti mitään väliä.

Oon ollut tajuttoman ahdistunut ja levoton, enkä oo osannut yhdistää sitä B:hen. (Olkoot tää nyt tästä eteenpäin B.) Oon vaan ajatellut että ahdistuneisuus on osa mun persoonaa. Uupunut toistumiseen töissä ja kokenut kyynistymistä. Vihannut itseäni kun hakeuduin sote-alalle, koska eihän sitä kukaan arvosta ja tuun olemaan palkkakuopassa lopun ikääni. Opiskelumahdollisuudet on aivan paskat- etenemisestä puhumattakaan. Itkenyt, itkenyt ja itkenyt- tajuamatta mistä tässä kaikessa on oikeesti ollut viimeiset vuodet ees kysymys. 

Vuosi sitten hakeuduin uupumuksen takia työterveyshuollon kautta psykologille, joka suositteli mulle terapiaa. Hämmennyin aika pahasti, sillä en sillä hetkellä todellakaan sitä halunnut tai nähnyt tarpeelliseksi. Mun ongelmahan oli mun työt ja sen aiheuttama stressi (ks. saagat alla).  Jatkoin psykologilla käyntiä ja neljännellä kerralla intuitio sanoi, että ehkä olis aiheellista hakeutua hoitoon, ei ketään kuulu ahdistaa jatkuvasti. Sain ohjeistuksen hakeutua erikoislääkärille ja kolmen kuukauden jälkeen sain B-lausunnon ja olin onnistunut löytämään itselleni terapeutin. Tässä vaiheessa luulin vielä että oon ahdistunut ja kehonkuvaonglemainen. 

Käytyäni ekaa kertaa terapeutilla (ja nyt neljän kerran jälkeen) oon tajunnut että oon edelleen aivan sairas. B. on ollut mun mukana hiljaa viimeiset 15 vuotta. Sen on ollut mun kanssa kaikissa tilaisuuksissa, ruokapöydissä, matkoilla ja kaupassa. Katsonut mun kehoa mun puolesta peilistä ja kertonut sen mikä se näkee. Seissyt takana kun kaverit onnistuu ja kertonut mulle jälkikäteen miten paska oon muihin verrattuna ja miten olisi parempi kavereiden kannalta jos en vaan pitäis yhteyttä, koska oon luuseri. 

Nään myös miten se on vaikuttanut omaan käyttäytymiseen töissä ja työnhaussa. Jatkuva levottomuus, eteenpäin pyrkiminen (tai oikeestaan vaan pakeneminen)heti kun homma on alkanut tasaantua, eikä kaikki mee vaan hirveessä stressissä ja kiireessä eteenpäin. Toisten työkavereiden edetessä ja onnistuessa oon verrannut itseäni muihin tarpeettomasti. Kokenut järkyttäviä riittämättömyden tunteita, hävennyt ja halunnut vaan kadota kartalta. 

Miten se on vaikuttanut mun ihmissuhteissa, ajoittain aivan järkyttävänä kuormituksena kun en vaan tiiä miten päin olla, tai vaihtoehtoisesti etäisyytenä koska oon varma omasta hirveydestäni, ettei kukaan mun kanssa oikeasti haluaisikaan viettää aikaa koska oon näin viallinen ja huono. Ajoittain täysin kykenemätön smalltalkkiin, tai kykyenemätön ees kertomaan itsestäni mitään hauskaa, koska kysyttäessä mitä kuuluu päässä pyörii vaan se miten huono olen kysyjään verrattuna. 

Ja nyt kun tätä alan tiedostamaan (ja tää kaikki taitaa olla vaan jäävuoren huippua) niin olen helpottunut ja surullinen. Tähän kaikkeen löytyy jokin selitettävä syy, joka on mahdollista jollain aikavälillä paikata. Ei välttämättä koskaan kokonaan korjata, mutta ainakin mulla on mahdollisuus oppia toimimaan ja ajattelemaan toisin. Vaikka siihen menisikin useampi vuosi, vaikka loppuelämä. B. ei määritä minua, mutta se on edelleen osa minua ja vaikuttaa mun ajatuksiin hyvin, hyvin paljon. Mutta jo tämän kirjoittaminen auttaa. Ja joka kerta kun oon siellä sen tunnin puhunut mun olo on erilainen, tiedostavampi.

Kiitos N. kun suosittelit mulle terapiaa reaktiosta huolimatta. 

suhteet oma-elama terveys mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *