Mitä mulle oikeasti kuuluu?

Oon viimeaikoina joutunut painimaan oman mieleni kanssa varmaan samoissa määrin ku joskus teini-ikäisenä siinä pahimmassa sh-vaiheessa. Olotila vaihtelee aika runsaasti ajoittaisista onnenhetkistä sellaiseen täydelliseen katatoniaan missä haluisin vaan maata pimeässä huoneessa ilman tietoa ulkopuolella olevasta elämästä. Toi edellinen lause tuntuu aika kauheelta, sen kirjottaminen, lukeminen ja hyväksyminen. 

En voi hyvin, enkä oo kovin pitkään aikaan voinut kovinkaan hyvin. 

Ajoittain musta tuntuu siltä, että mussa on kaksi minää, se normaali ihana minä, joka pitää itsestään, elämästään ja lähes kaikista sen osa-aluiestaan ja sitten se toinen, joka on aivan älyttömän ahdistunut ja kokee itsensä täysin epäonnistuneeksi yksilöksi. 

Kävin viime syksyn aikana useemman kerran N:n vo:lla puhumasta tästä. (ps. N oot ihana. Jos voisin käydä sun vastaanotolla viikottain, niin kävisin) Käynnit on ollut hyviä ja selkeesti tarpeellisia. En oo saanut suoraa diagnoosia, mutta kyllähän se mun epäilyt on vahvistanut ja nyt pitäisi sitten päättää että mitä asioiden suhteen aikoo tehdä. Toisaalta, jos voisin vetää jotain pillereitä mitkä vähän vähentäisi tätä mun jatkuvaa ailahtelua ja ahdistusta, niin olisin kyllä todella tyytyväinen. Samalla tosin koen jo hieman huonoa omaatuntoa siitä että edes harkitsen lääkitystä kun vaihtoehtona voisin myös sitoutua vaan terapiaan ja palloitella asioita pidemmällä aikavälillä. 

Tää on oikeastaan aika hullua, sillä kaikki on mun elämässä päällisin puolin oikein hyvin.

Rakastava, toimiva ja ihana parisuhde. Mulle paras puoliso, joka saa mut haluamaan olemaan paras versio itsestäni.

Oma asunto, joka saatiin remontoitua. Selviäminen siitä hirveydestä jota viime syksy remontin kanssa oli.

Ihana perhe, jonka kanssa tullaan hyvin toimeen.

Maailman parhaat ystävät, ok. mulla ei ole äärettöman paljon ystäviä, mutta laatu korvaa määrän. 

Mulla on vakituinen työ. 

Ei muita lainoja tai velkoja kuin asuntolaina. 

Mahdollisuus opiskella töiden ohessa. 

Oon fyysisesti kunnossa, ei suurempia sairauksia tai vajaavaisuuksia. 

Näistä kaikista loistavista asioista huolimatta koen jatkuvaa alemmuuden tunnetta. Keskiössä on oma työ, ammatti ja koulutus. Mä häpeän aivan valtavasti sitä että oon terveydenhoitaja. Mä en hakeutunut alalle minkään kutsumuksen takia, vaan pelkästään sen takia että pääsin johonkin sisään. Ajattelin silloin että parempi opiskella jotain, kun olla jatkuvasti vaan välivuosilla. Nyt vaan toivon että oisin hakeutunut vaikka tradenomikoulutukseen, niin voisin tehdä melkein mitä vaan.

Työskentelen tällä hetkellä yksityisellä puolella, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että työnantajan puolelta on turha odottaa myöskään mitään ammatillista arvostusta, vaan duunissa mennään puhtaasti raha ja tulokset edellä. Tämä ei ainakaan nosta tätä mun omaa arvostusta ammattia kohtaan, päinvastoin. Koen tekemäni työn todella turhaksi ja omaksi ja muiden ajanhukaksi. Oikeasti, kuka niitä raportteja edes lukee? Kirjoitat yhtä tunnin pari ja laskutat jotain nimetöntä firmaa siitä 85€ tuntihinnalla. Tärkeää. 

Helvetin kasino, talo voittaa aina.

Kappas, olo kevenee mitä enemmän kirjoitan. On helpottavaa myöntää että tää on ihan hirveetä shaisseroa. Tosi usein koen, että työn ja kaiken siihen liittyvän pitäisi olla ihanaa. Kaikkien pitäisi työskennellä omassa unelmaduunissaan, mieluusti jo aika pian opintojen päättymisen jälkeen. Mutta jos realistisesti ajatellaan, niin kuinka moni pääsee suorilta siihen mikä on itselleen parasta? Eikö usein ihmiset teekkin aluksi junnutason hommia ja etene niistä sitten pikkuhiljaa eteenpäin? Toki tä yleensä tarkoittaa sitä että ihmisellä on ylemmän korkeakoulun tasoinen tutkinto alla… 

Opintojen aikana mä luulin tietäväni mitä haluan, tai millaisessa työssä haluaisin olla. Molemmilla kerroilla pääsin näihin rooleihin ja parissa vuodessa oon selkeesti valmis vaihtamaan työpaikkaa. Granted, se ensimmäinen unelmaduuni oli kivaa ja oon edelleen sitä mieltä että siellä oli hauskaa, mutta loppujen lopuksi sekin oli sellainen yhden tempun duuni. Törmäsin sattumalta perjantaina samaisen duunin vanhaan duunikaveriin E:hen, joka on nyt kotona esikoisen kanssa. Meillä on tyyliin vuosi ikäeroa ja oli jotenkin ihana jutella ja huomata että oltiin aika samaisten ajatusten parissa. Mitä teen työurallani, mihin suuntaan lähden. Leipiinnyn työhön jo parin vuoden jälkeen, onko tämä oikeasti normaalia? 

Mä heitän tälläisen villin veikkauksen, että jos tehtäisiin tutkimus 20-30-jotain vuotiaista naisista niin suurin osa painii samaisten asioiden kanssa.

Mitä helvettiä oikeen teen työurallani. Tää ei oo yhtään sellasta mihin yhteiskunta ohjaa tai asettaa oletukseksi.  

Mä en jaksa enää valehdella, mä en pidä mun työnantajastani. Duuni on sisällöllisesti ok, ajoittain jopa kivaa, mutta mua ei kiinnosta kilauttaa kolikoita työnantajan loputtomaan kassaaan. Tosiasiassa voisin jopa lähteä koko sosiaali- ja terveysalalta pois ja mennä johonkin toimistoon vaan pyörittää papereita. Loppujen lopuksi sellainenkin homma voisi olla antoisampaa kuin tää nykyinen työ. Ihan vaan vinkkinä, että jos joku luulee löytävänsä merkityksellisyyttä tai vaikuttamisen mahdollisuutta terveydenhuoltoalalta niin ei välttämättä kannata.

Loppujen lopuksi se merkityksellisyys elämään tulee etsiä muualta kuin omasta työpaikasta. Työ voi olla voimavara ja mukavaa, tuoda onnea ja iloa, mutta en usko että syvimmällä tasolla suuron osa ihmisistä sitä työstään saa. Toki voin olla tässä väärässä koska omat kokemukset on rajoittunut näihin -koulutettu marsukin tekisi tätä hommaa – duuneihin.

Joten, oon jo monta kertaa tätä sanonut, mutta huudanpa sen tänne internetin äärettömyyksiin.

Mä alan etsimään uutta duunia.