Tarina viime syksyn työnhausta

Hain viime syksynä uuteen innovatiiviseen firmaan töihin.

Niillä oli uusi tapa suhtautua asioihin. Ne rummutti työntekijöiden arvostuksen ja työhyvinvoinnin puolesta. Etätyömahdollisuus. Upeat toimipisteet. Kauniit nettisivut ja miljoona muuta ihanaa ja tuoretta asiaa, mitkä saa kymmenet ja taas kymmenet innoikkaan th-opiskelijat huokailemaan kaihoistasti.  Kuin myös ahdistuneet jo työelämässä olevat yksilöt.

Halusin sinne enemmän kuin mitään muuta. Samanaikainen remontti (joka oikeasti oli isoin asia mun tähänastisessa elämässä) tuntui ajoittain hyvin toissijaiselta. Ajatukset, unet, ja kaikki vapaa-ajan energia kului pelkästään rekrytointiprosessin prosessointiin. Miten toisin itsestäni parhaat puolet esiin? Miten saisin heidät vakuuttumaan itsestäni. 

Puhuin prosessista poikaystävälle, ystäville, vahnemmille, ja osalle työkavereista. Keskustelin pitkään kaverin kanssa joka rekrytoi ihmisiä työkseen ja hain pointtereita. Tutustuin yritykseen ja yritin muokata itseäni sen mukaiseksi, imagoon sopivaksi.

Jännitin ja hikoilin. ( Ja voi luoja, näin jälkeen päin ajateltuna olin varmaan sietämätöntä seuraa). 

Työnhaku koostui ensiksi firmaan lähetettävästä videosta, työhakemuksesta ja cv:stä. Tätä seurasi aktiivinen yhteydenpito firmaan – moi, oletteko nähneet ja kuulleet minusta, minä olen todella kiinnostunut teistä. Siitä seurasi ristiin soittelua ja aikataulujen kanssa sekoilua- koska pääsisit, meille kävisi tällöin, hetki eipäs käykkään, tulisitko tuolloin milloin paikalla on runsaasti enemmän ihmisiä.

Liiallisista lörpötyksistä tiivistettynä pääsin 3 vkon jälkeen haastatteluun jossa olin niin jännittynyt että ei elämä – en olisi uskonut että sellaista voi olla. Ja tätä jännitystä olenkin sitten hävennyt aivan saatanasti siitä lähtien.

Ihmeen kaupalla minut kutsuttiin sitten toiseen haastatteluun parin viikon päästä. Jälleen jännittyneenä muttei enää ehkä ihan niin skitsoilevana. Hölmönä kuvittelin että se meni hyvin ja jäin odottelemaan että mitenköhän käy. Päätöksiä pitäisi kuulemma tulla viikon sisällä.

Viikko kului, eikä mitään kuulunut, joten laitoin meiliä.

-Sori, ei voida vielä tehdä päätöksiä, vielä on haastattelut kesken. Muutama viikko menee.

Odottelen hirressä kolme viikkoa. Töissä ahdistaa, unissa ahdistaa, remonttityömaalla tekee mieli itkeä pelosta ja jännityksestä. Ja remppaturhautumisesta ja kivusta.

Puran tilannetta kotona poikaystävälle, isälle työmaalla ja L:lle töissä, homeperseille viesteissä, kavereille kun nähdään (mitä on hiton harvakseltaan koska remontti söi kaiken ajan).  Kaikki koittavat parhaansa mukaan tsempata ja valaa uskoa.  Päivät vaan jatkuvat samanlaisina.

Työ-ruoka-remppa-uni-työ-ruoka-remppa-uni. Arjessa ei ole mitään muutosta tai eroa vapaa-ajan välillä. Ajatukset kiertää kehää, huomaan tahtomattani käyvän haastattelutilanteita lävitse jatkuvasti. Ahdistaa ja kurkkua kuristaa. En saa kunnolla nukutuksi, eikä ajatus kulje. Kytken puhelimeen sähköpostien tulemisesta äänimerkin päälle ja seuraan puhelinta mielipuolisen tavoin. Pohdin kenen kanssa kilpailen ja stalkkaan ihmisiä Linkedinissä ja Facebookissa, pohdin mitkä tavoitteet omilla koulukavereilla on. Tajuan että nyt aletaan olemaan sellaisten mielenhäiriöiden äärellä mistä isot pyörät alkavat helposti heittämään. Pohdin jopa jossain vaiheessa, että jo poikaystävä nyt kosisi en pystyisi olemaan välttämättä onnellinen. Olen menossa raiteiltani, enkä saa junaa enää pysähtymään. Ajoittain mieleen tulee että jokin haiskahtaa mutten tiedä mikä. 

Kolmannen viikon lopulla laitan viestiä jossa kysyn siitä, että joko päätöksiä on tullut?

Ei vastausta, ennenkuin tulee soitto:

Moi, sori kun on kestänyt näin kauan, nää rekryprosessit on meillä vähän erilaiset- yadayada-. Valitettavasti tällä kertaa me valitsimme toisen kandidaatin jolla on näistä tietyistä osioista enemmän kokemusta- mutta hei oli ihanaa päästä tutustumaan suhun- vaikutat ihan tosi mukavalta tyypiltä (Enkä ees laske leikkiä, mulle sanottiin oikeasti noin, helpottaa tilannetta – not really) mutta me etsitään myös vähän erilaisia ihmisiä joissa nää meidän arvot näkyisi paremmin- kuuntelen mutten kuule. Koira hyppii jaloissa ja haluisi jo lenkille, mulla ei ole sukkia jaloissa ja varpaat on valkoiset kylmästä. Tajuan että nyt pitää hoitaa tää kunnialla loppuun ja lätisen puhelimeen jotain latteaa paskaa. ”Kai voin hakea uudestaan? Kuinka kauan pidätte hakemuksia tallessa?” Kuulemma voin, joskus keväällä, ehkä. Koitan niellä pettymystä puhelun päättyessä. Ei auta, ei vaan jumalauta auta. 

Tätä seuraa hyvin hämmentävät ja masentavat viikot jolloin yritän saada itsestäni edes jotain järkevää irti. Yritän tsempata muiden edessä ja mennä eteenpäin, mutta sisällä häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen enemmän kuin koskaan. Ajoittain haluisin vaan vajota maan alle ja kadota. Jos kerran haetaan hyviä tyyppejä, niin eikö silloin se ettet pääse ole todiste siitä että olet ihan perseestä ja epäonnistunut? Parempi etten enää koskaa hae, jos minut onkin laitettu jo mustalle listalle. Koska olin niin nolo ja jännittynyt. Ärsyttävä pätijä ja pyrkyri. En osannut olla lainkaan normaali, universumi varmaan rankaisi. 

Viikko tämän jälkeen L irtisanoutuu, se oli puhunut siitä jo pitkään, enkä ihmettele, sen tilanne oli vielä karseampi kuin minun. Kysyn mitä se meinaa tehdä ja kiertelee ja kaartelee. Olin aikasemmin ehdottanut että hakisi myös samaan paikkaan, muttei halunnut, koska ei kestäisi sitä torjuntaa. (No nyt kyllä ymmärrän mitä se sillä meinasi, enemmän kuin hyvin). 

Olin surullinen molemmista asiosta. Eniten harmitti L:n menetys(Ihana L, sinusta kirjoitan joskus erikseen), mutta koko syksyn läpikestänyt työpaikkahermoilu oli edelleen raakana itsetunnossa. En tajunnut mistään mitään. Kunnes yhtenä päivänä tajusin. 

L kertoi ennen lähtöään, että oli käynyt samassa paikassa juttelemassa. Ilman mitään työhakemuksia ja kuulemma oltiin vaan kutsuttu paikalle. Ei sanonut juuta eikä jaata mitä meinaa tehdä. Mutta kyllähän me molemmat se taidettiin tietää, että sinne se L sitten meni. Mitä minä tajusin vasta paljon myöhemmin kun ajatus alkoi taas normaalisti kulkemaan, oli että se päätös L:n palkkaamisesta oli tehty jo paljon aikaisemmin. Varmaan jo siinä vaiheessa kun mä odottelin pääsyä siihen toiseen vaiheeseen. Ja koko sen ajan mä olin kuitenkin L:lle purkanut omia tuntemuksia koko prosessista. Ja koko sen ajan ne siellä firmassa odotteli että L tekisi päätöksen. Jos ne kerran tämän oli jo päättänyt niin miksi mua piti sitten roikuttaa siinä löysässä hirressä? Jos mä en kerran sovi sinne, niin miksi ei voi vaan päästää irti? Vai oliko tässä jokin sadomasokitsinen koe menossa? Joku henkinen testaus työnhaussa? Miksi L ei ollut sanonut mitään? Miksi mä en nyt näe tässä mitään logiikkaa? Menikö koko syksy tähän oikeesti ja mulla on kädet tyhjänä?

 Tässä kohtaa säästän teidät nyt masentavilta parilta kuukausilta joita koko paskasta seurasi. Summasummarum olin sitten pienessä mielessäni arvottanut itseni, itsetuntoni, ammatillisen itsetunnon ja varmaan myös painoarvoni tällä planeetalla siihen yhteen samperin työnhakuun, koska sen verran vaikeeta koko asian läpikäyminen oli. En tiiä laukasiko se, vai oliko se vain viimeinen korsi tähän mun jo heiluvan henkisen hyvinvointini kanssa, mutta ei mennyt kyllä kovinkaan ylentävästi tämän jälkeen. Yritin näyttää hyvää naamaa, ajoittain onnistuen, ajoittain en. 

Tiiän että suurimman osan tästä tein ihan itse itselleni, mutta pakko kyllä sanoa että jälkeenpäin koko rekryprosessi oli kyllä aivan paska.

Tarkennettuna, mulle jäi siitä sellainen fiilis käteen, että jouduin näkemään tosi paljon vaivaa koko homman eteen, samalla kun toiselle se paikka suorastaan ojennettiin käteen. (Ok, näinhän se menee rekrytoinnissa. Headhunterit jne. ) Ilmeisesti kyse oli sitten sisäisestä suosituksesta? Onko sinne sitten joku naamaraja sisään?  Mutta jos kerran headhuntataan ja rajataan sisäänotot vain tutuntuttuihin, ja hyviin tyyppeihin, niin miksi sitten edes nähdä vaivaa rekrymisprosessiin? Miksi luoda turhia toiveita? (Näkikö ne edes vaivaa, kun sen verran sekoilua se touhu kyllä oli ja se mitä oon sen jälkeen kuullut niin edelleen se semisti sekoilulta vaikuttaa) 

Nyt oon päässyt siitä vellovasta surusta jo irti ja lähinnä vaan ärsyttää (huomaan että tää mun tekstisaaga alkaa saamaan ihan järkyttävät mittasuhteet, Wrap it up! ) Haluisin edelleen (ainakin teoriassa) sinne töihin. Pohdin että mikä olisi tarpeeksi pitkä aika siihen että voisin sinne taas hakea. L hokee että haluaisi mut sinne (mikä tietty tuntuu ihanalta). Samalla tiedän että sinne on hakemun myös ainakin yksi työkaveri, jolle oltiin sanottu että työntekijälle olisi tarvetta (jos näin niin eikö se mulle sanottu ”pidetään sun yhteystiedot rekryjä varten tallessa” -meinannutkaan mitään? Vai oonko oikeasti mustalla listalla? Kuinka pahasti oikeesti ryssin asiani niissä haastatteluissa?) missä menee kohteliaisuuden raja näissä jutuissa? Meneekö kaveruus jos röyhkeästi vaan soitan sinne firmaan? Vai vaikutanko taas epätoivoiselta. 

Ja samalla koko touhu vaan vituttaa.

Mä en halua enää uusintaa viime syksystä. Mun poikaystävä ei halua uusintaa viime syksystä. Kun kerroin sille että harkitsen sinne soittamista niin se oikeasti kysyi että ”haluatko todella lähteä siihen samaan rumbaan, mitä jos se kestää taas ihan superkauan ja oot taas ihan rikki siitä. Onko se sulle oikeasti hyväksi?”

Niinpä niin. 

Juttelin asiasta S:n kanssa ja se oli kanssa vähän epäileväinen. Toi aika hyviä pointteja siitä että mun ja muiden kertoman mukaan niin ne ei anna itsestään kovinkaan hyvää työnantajakuvaa, ainakaan rekryvaiheessa. (Mikä on hauskaa, sillä N sanoi ihan samaa viimeisimmällä vastaanottokäynnillä).

L pitää työkavereista ja yhteisöstä mutta kertoo samalla juttuja mihin tekee mieli vastata vaan jollain epäilevällä Doge-naamalla, U serious bro?

Haluisin työskennellä L:n kanssa mutta oon kanssa tajunnut ettei ystävyys voi olla myöskään kiinni yhteisestä työpaikasta -daa joku varmaan iskee kättä otsaan, mutta mulle nää ei oo aina niin selviä asioita. 

Haluaisin olla osa innovatiivista ja uutta luovaa tiimiä. Miksi se on nykyään tehty melkeen yhteiskunnan puolelta vakioksi että duunin pitää olla merkityksellistä ja tosi antoisaa. 

Haluaisin todistaa niille että oon oikeesti aivan eri ihminen kuin sillä viime syksyn keikalla mutten todellakaan halua uusintaa siitä kahden ja puolen kuukauden kidutuksesta mitä se viimeksi oli.