Erään kirjoituksen luettuani syvennyin ajattelemaan aihetta ystävyys. Mitä ystävyys merkitsee, mitä ystävyyteen kuuluu, mitä voi kutsua oikeaksi ystävyydeksi ja mitä ei. 

Ystävyys on monia pieniä asioita, ei vaan niitä, että lähetetään kopioitu ”hyvää ystävänpäivää” viesti jokaiselle yhteystiedolle, joka puhelimesta löytyy. 

Mulla itsellä on kourallinen hyviä ystäviä, osa uusia tuttavuuksia ja osa näitä ikuisuus ystäviä jotka oon tuntenut jo vuosia. 

No mitä nää suhteet sitten merkitsee mulle. Ne merkitsee itseasiassa kaikkea, en mä osaisi elää ilman ystäviä. Oli sitten hyvä tai huono päivä, ystävän kanssa voi jakaa kaiken.

Ystävä ei tuomitse vaan antaa neuvoja ongelman tai tilanteen ratkaisemiseksi. Ystävä kuuntelee, ei pidä toissijaisena tai itsestäänselvyytenä. Ystävä ei hylkää pahan paikan tullen vaan seisoo rinnalla tuli mitä tahansa. Todellinen ystävä ei käännä selkäänsä kun mielipiteitä jaellaan. 

Ystävyyshän on tietyllä tavalla kun parisuhde. Tiedetään ja tiedostetaan toisen hyvät ja huonot puolet, ollaan yhdessä valmiita panostamaan ystävyyden toimivuuteen. Yksipuolinen ystävyyshän ei ole edes mahdollista. Tangoon tarvitaan aina kaksi ja kaksin aina kaunihimpi eikö vaan? 

Ystävyyden ei tarvitse olla aina ruusuilla tanssimista. Siihen kuuluu erimielisyyksiä, riitoja, mielensäpahoittamista. Eriasia on se miten konflikteja käsitellään, onko valmis tulemaan vastaan puoliväliin, nöyrtymään ja hyväksymään ystävän sellaisena kun hän on. 

Ystävyyden tulee olla suorapuheista ja aika ajoittain myös kaunisteltua totuutta. Jokaisesta epäkohdasta ei tarvitse huomauttaa, mutta tarpeen tullen ollaan valmiita keskustelemaan toista kunnioittaen ja arvostaen. 

Jokainen syyllistyy joskus juoruiluun, toisten arvostelemiseen tai pahan puhumiseen. Ihminen on erehtyväinen, tekee monia virheitä ja vääriä valintoja usein elämänsä aikana. Vihaisena saattaa sanoa ja tehdä asioita joita ei oikeasti tarkoita, eihän kukaan joka oikeasti jostain välittää halua tahallaan loukata tai satuttaa. Vihaisuus siis pohjautuu aina jostain muusta tunteesta. Sen takana voi olla esimerkiksi pettymystä tai surua.

Mutta miten ystävyys toimii tällaisissa tilanteissa? Annetaanko ystävälle anteeksi tehdyt virheet? Ymmärretäänkö ystävän erehtyväisyys? Ja ollaanko aidosti oikeasti valmiita tekemään töitä ystävyyssuhteen säilyttämiseksi? 

Viikko meni ihan äärettömän nopeesti ja huomenna pitäis sit taas mennä töihin. 

Perjantaina jouduin lähtemään kesken työpäivän kotiin järkyttävän hedarin ja flunssasuuden takia. Päänsärkyjä on ollu viime aikoina huomattavan paljon, joten pohjustan tätä tarinaa hieman.

Tossa kolmisen kuukautta sitte ajelin autoa ja ihan out of a blue näkökenttä puolittu, siis ihanku oikee puoli näkökentästä olis blurrattu. Sitä kesti sellasen vartin ajan ja ajattelin et okei ei tää nyt mitään sen kummempaa voi olla. Mitänyt noi hedarit jotka oli normaaleja haastavampia ku yleensä, buranalla kuitenki selätetty. 

Noh meni aikaa ja aina välillä se näkökenttä tykkäs sumentua. Viime sunnuntaina oltiin mun äidillä ja me sitte juteltiin tästä aiheesta. Jokainen sen tietää miten äiti vastaa tällaisiin uutisiin ja tietenkin kehotti mua käymään lääkärissä. Istuttiin sohvalla, juotiin kahvia ja naurettiin meidän mielettömän hauskoille jutuille. Sitte ihan yhtäkkiä taas sumentu näkökenttä, yritin lukea mutten ymmärtäny sanojen merkitystä. Yritin puhua ja päässäni tiesin mitä asiaa tai esinettä tarkotan, mutten osannu muodostaa sanoja tai lauseita. Sydän alko hakkaamaan ja ajattelin, että okei onneks mulla on henkivakuutus, koska nyt mä ihan varmasti kuolen sydäriin tai vaihtoehtoisesti mulla on aivoveritulppa. (Ei yhtään yliampuvaa eihän?) 

Tätä kesti ehkä tunnin ja sen jälkeen alko aivan jäätävä päänsärky, sellanen mitä mulla ei oo ollu koskaan ennen. Muistelin siinä päänsäryn lomassa kun faija muutamaa viikkoa aikasemmin kerto sen ekasta migreenikohtauksesta. Ei saa kun hyviä geenejä nyt sitten tästä riemusta kiittää. Eihän tässä jo valmiiks maanantaikappaleita ollakkaan. No päänsärky sitte luojan kiitos meni ohi sellasessa noin kuudessa tunnissa.

Maanantaina varasin ajan lääkärille. Musta on välillä aika kauhistuttavaa miten jotkut lääkärit puhuu suhteellisen tökerösti, meinaan siis sitä, että asiat ilmaistaan maallikolle vähän pelottavasta näkökulmasta. Ihana lääkäri ei siinä, mutta kun alettiin näitä oireita analysoimaan niin vanhempi herra mulle sanoi, että nämä eivät kyllä migreenin oireita ole kun jokakerta ei päänsärkyä näkökentän puolittumisen yhteydessä tule, että kyllä sinut on nyt lähetettävä neurologille tutkituttavaksi. Parempi siis tietenkin, että asia tutkitaan perinpohjaisesti. Kuumottihan se toki mutta aina mulla on jotain vikaa päässä ollut ni ei se aivovamma enään paljoa vaakakupissa paina.

Kävin sitte tosiaan siellä neurologilla perjantaina ja migreenihän se on. Jälleen kerran kiitos geenit. Sain styrkemmat lääkkeet kohtauksia varten ja nyt sitte vaan jatketaan nuorallatanssia samalla tavalla kun näiden muidenkin sairauksien kanssa *thumbs up*. Miten muut migreenipotilaat ootte pärjäilleet? Meinaan mullahan tää on varmasti vasta alkusoittoa. 

No mutta se siitä sairaskertomuksesta, pääsääntöisesti ihan mukiin menevä viikko, mitä nyt koira oksensi eilen autoon kaks kertaa ja mulla auton sisäpesu tiedossa.

Mietin myös, että mitäköhän se Pilvi on kerenny touhuta kun on ollu viikonlopun poissa. Viime sunnuntaina se aamupäivän aikana kävi eväsretkellä, ruokakaupassa, rakentsi oman kodin, tarjoili omassa ravintolassaan ruokaa ja yllätti positiivisesti sillä, että oli saanut vaatteet puettua päälle vaikka silloin taisin mainita asiasta kolme tuntia aikaisemmin. 

Nyt sitte sunnuntain kunniaksi koneellinen pyykkiä pesuun, joka on pyöriny jo kolme kertaa kun ne aina jostain syystä sinne unohtuu. 

Eipä muutaku mukavaa päivää ja ottakaahan yhtä rennosti kun meidän Alma <3

Pitihän sitä tänne alotella jo sunnuntaina, mutta sunnuntaina ei saa tehdä muutakun laiskotella. Sunnuntaisin oonkin laiskottelun mestari, jonka varmasti tuutte näistä kirjotuksista myöhemmin juurikin sunnuntaisin huomaamaan.

Oon jo pidemmän aikaa miettinyt, että minkälaisessa työssä sitä oikeesti viihtyis. Niin että suurimman osan ajasta olis oikeasti kivaa ja nauttis siitä mitä tekee. 

Mulla on ollu erinäisten juttujen takia motivaatio aika hukassa viimeaikoina. Jouduin jäämään muutaman viikon sairaslomalle, koska ajoin itteni totaaliseen burn outtiin jokaisella elämän osa alueella. Aamusin kun ees ajatteli töihin lähtöä alko oksettaa ja ahdistaa, sängystä pääs ylös ihan vaan sen takia kun oli pakko. Tää oli siis reilusti ennen joulua, joskus lokakuun aikoihin.

Oon aina ollu sellainen ylisuorittaja. Koski se sitten kotia, työtä tai asioiden hoitoa. Kaikki pitäis saada kerralla tehtyä loppuun ja jatkuvasti monta rautaa tulessa. Jos tiskejä on pöydällä, pyykkejä lattialla tai kämppää ei oo imuroitu niin ahdistun. Sovin liikaa asioita viikolle töiden lomaan, käyn salilla ja ravaan ties missä. 

Pääkoppa käy ylikierroksilla öisin ja näin yhteen aikaan melkein puol vuotta pelkkiä painajaisia. Ja ne ei ollu sellasia ohhoh näinpä vähän nihkeitä unta vaan niiden unien ahdistus jäi koko päiväks ennenku meni taas nukkumaan ja uus painajainen alko.

Painajaisten takia aloin miettimään paljon omaa duuniani. Ihminen on kuitenkin käytännössä pakotettu tekemään jotain duunia ettei tipahda yhteiskunnan kärrystä ja sitämyöden elämään pelkillä tuilla. Toki tämäkin on vaihtoehto, mutta itse en mielelläni siihen lähde. 

Mulla on kuitenkin ihan hyvä duuni ja hyvä palkka mun koulutustasoon nähden, en voi valittaa siitä, koska huonomminkin vois olla. Silti usein just aamuisin siinä aamukahvia juodessa miettii, että miksi mä teen just tätä työtä? Olisinko mä iloisempi jos tekisin jotain muuta? Jaksaisinko mä paremmin, jos tekisin oikeasti jotain sellasta mieluisaa hommaa? No aivan varmasti jaksaisin. 

Voin siis käytännössä syyttää itseäni siitä, että voin ns. huonosti. Eihän kukaan mua pakota olemaan tietyssä työssä tai työpaikassa? Musta tuntuu että tietyn ajan päästä sitä tulee niin mukavuudenhaluseks ettei edes halua kokeilla mitään vähänkään riskialtista tai haastavaa. Sitä vaan tyytyy siihen mitä on ja valittaa minkä ehtii. 

Viime viikkoina oon rutistanu kaiken itestäni irti. Yltäny ja jopa ylittänyt ne tavotteet mitä on annettu. Silti se ei riitä, aina vois olla joku paremmin. Tottahan se on mutta miks just silloin kun oot tehny oikeasti hyvää duunia ja saat vielä kehuja siitä niin lauseen loppuun lisätään sana MUTTA... Tämä on se yksi ja ainut sana mikä näyttää niille kehuille persettä ja kumoaa käytännössä ne edellämainitut fraasit totaalisesti. Eikö tämäkin asia vois joskus mennä niin, että lause vaan mystisesti loppuis ennen kun se sanamörkö ampasee kuvioihin. Sitä että osattaisiin aidosti oikeasti kehua siitä hyvästä suorituksesta ja hyvästä työpanoksesta? Mulle se ainakin antaa paljon motivaatiota ja halua tehdä vielä paremmin. Kyllä sen jokainen Erkki ja Irmeli tietää, että aina voi tehdä paremmin, ei siitä kenenkään tarvitse tulla erikseen kertomaan. 

Ihmisiä toki motivoi eri asiat ja täähän on vaan mun mielipide.

Tän tekstin lukeneet mitä mieltä te olette? Pitäisikö työntekijöitä kehua enemmän vai painostaa suorittamaan paremmin? Entä mikä motivoi teitä eniten?