Äitini on viisas sielu. Hän sanoi eron tuoksinnassa, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka tyytyvät. Tyytyvät huonoon suhteeseen ja ikävään kohteluun. Tyytyvät siihen, että heitä ei arvosteta, ei kannusteta, ei tueta, ei rakasteta. Ihmiset tyytyvät, koska eivät ehkä enää itsekään usko ansaitsevansa parempaa kohtelua ja elämää. Minä en halunnut tyytyä. Minä haluan rakastaa.

Tästä keskustelusta seurannut oivallus taisi olla viimeinen naula entisen suhteeni arkkuun. Olin tehnyt eroa jo vuoden, mutta koska päällisin puolin kaikki oli hyvin, olin vain tyytynyt. Tyytyminen oli aiheuttanut minussa sen, että olin oppinut valehtelemaan ja liimaamaan hymyn siihen päälle. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, ja koskas te muutatte omaan kotiin ja menette vihille ja hankitte lapsia ja mitä kaikkea muuta epäsopivaa nuorilta pariskunnilta yleensä kyseltiinkään, hymyilin ja vastasin: ”Hyvää kiitos, kaikki hyvin, hienosti menee, eihän meillä ole mikään kiire, katsellaan sitten ensi kesänä, heh heh!” Ja joka kerta sisälläni kulki kylmä kytevä tuli, sillä näistä aiheista ei voinut parisuhteessamme puhua. Arkiset askareet ja pelleily sujuivat, mutta vakiintuminen ja tulevaisuus saivat eksän ahdistumaan, sulkeutumaan ja pahimmassa tapauksessa kiukustumaan. Kahden sisukkaan ihmisen riidat eivät olleet kevyitä, ja niitä välteltiin puhumattomuuden avulla viimeiseen saakka.

Aika kultaa muistot. Niinhän sitä sanotaan, ja niinhän siinä käy.

Minä olen viime päivinä löytänyt itseni muistelemassa kaiholla eksääni ja pitkää parisuhdettamme. Olihan eksä kahdeksan vuotta paras ystäväni, jonka kanssa jaoin lähes kaiken. Tuona aikana oli ehkä kaksi päivää, jolloin emme toivottaneet toisillemme hyvää yötä, vaikka elimme välillä kaukosuhteessakin. Teimme paljon asioita yhdessä, meillä oli omat ihanat rutiinimme, omat sisäpiirivitsimme, tyhmät hokemat ja yhteiset lempisarjat. Laitoimme yhdessä ruokaa, matkustimme, harrastimme kulttuurijuttuja, kävimme pitkillä lenkeillä ja puhuimme. Hän oli fiksu, hauska, komea ja supliikki. Perheeni tykkäsi hänestä, ja hän heistä ja lapsista ja koirista ja… listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta eikö jo kuulosta hyvältä? Tämä on kuitenkin vain puolet totuudesta, se kultainen osuus. 

Nyt seuraa itseniravistelutauko. KERÄÄ ITSESI, NAINEN!

Muistuttaakseni itseäni siitä, etten halua tyytyä, olen päättänyt pitää listaa asioista, joiden takia minun ei ollut hyvä olla, elää ja hengittää entisessä suhteessani. Lista tai sarja kulkekoon nimellä Tämän takia erosin – Miksi se tampio oli surkea poikaystävä tai Hauku vähän eksää, niin tulet paremmalle mielelle ja voimaannut voisivat toimia myös, mutta aggressiivisuus tai katkeruus ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Pitemmittä puheitta:

Tämän takia erosin, kohta 1.

Eksäni ei ikinä ottanut minua kainaloon. Ei ainakaan oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti. Ei sohvalla, ei sängyssä, ei leffassa, ei junassa, ei kadulla. Ei edes romanttisessa lomakohteessa, jossa kaikki muut pariskunnat kaulailivat ja pusuttelivat. Eksä tykkäsi kyllä itse ängetä kainaloon ja laskea päänsä syliin rapsutettavaksi, mutta auta armias, jos joskus yritin keplotella itseni omasta sohvannurkasta lähemmäs hänen nurkkaansa, niin jo heti oli huono asento ja kuuma nihkeähiki tai vessahätä. Sängyssä hänen kätensä puutui kainaloon ottamisesta, mutta häntä piti silti halailla lusikassa joka ilta. Elin kahdeksan vuotta ihmisen kanssa, joka ei tykännyt syleillä minua. Ei rakkaalta pitäisi joutua pyytämään läheisyyttä ja lämpöä. Itse annoin ilolla toiselle huomiota ja kosketuksia, mutta en saanut omilleni vastinetta. Tiedostin kaiken tämän, ja silti tyydyin osaani. Enää en tyydy.