Some pakotti kohtaamaan eksän uuden
Eilen se tapahtui. Facebook koki tärkeäksi ilmoittaa päivän newsfeedissäni, että eksäni ja se uusi mimmi, jota hän on tapaillut viimeiset 2 kuukautta, ovat nyt kavereita. Uuden mimmin naama tupsahti eteeni kesken toisen aamukahvikuppini ja pilasi täten lempiaamuaktiviteettini. Sekunnin sadasosaa myöhemmin koin Zooey Deschanel -hetkeni:
Myönnettäköön, että olen kokenut tämän hetken jo kymmeniä ehkä yli satakin kertaa viimeisen puolen vuoden aikana. Kahdeksan vuotta kestäneen parisuhteen loppu ei ole helppoa. Ei, vaikka päätös erosta tehtiinkin yhdessä, yksimielisesti, ilman draamaa tai syrjähyppyjä. Tunteiden kuollettaminen ei valitettavasti käy yhtä nopeasti kuin osoitteen vaihtaminen, mikä sekään ei ihan käden käänteessä onnistunut. Itkukohtauksiin saattanee vaikuttaa myös se, että olen äärimmäisen itku- ja nauruherkkä ihminen noin niin kuin muutenkin.
Nyt se uusi – jonka olemassaolosta en ole halunnut tietää mitään, koska, jos ei näe, kuule tai kyylää, sitä ei ole – ja sen nätti naama on syöpynyt takaraivooni ja muuttunut todelliseksi. Vituttaa, koska olen tarkoituksella sinnitellyt ja ollut seuraamatta eksääni somessa, ja sitten se helvetin facebook päättää muistuttaa minua asiasta: ”Oho, Surku, olet unohtanut kyylätä eksääsi viimeiset kaksi kuukautta. Eihän se ole normaalia eronneen katkeran naisen toimintaa. Odotas, tässä sulle vähän eksäuutisia, vink vonk bling! Tämän hottiksen kanssa se nyt panee.” On siis aika kaivaa pää persuksista ja todeta, että eksällä on uusi. Vituttaa. Vituttaa, vaikka en edes halua sitä tampiota takaisin. Mutta on epäreilua, että se tampio porskuttaa eteenpäin samalla, kun minä vielä vatuloin meidän peruutettuja kesälomasuunnitelmia, puuttumaan jäänyttä kosintaa, pitämättömiä syyshäitä, syntymättömiä lapsia ja ostamatta jäänyttä vanhaa puista omakotitaloa, jonka pihassa kasvaa omenapuita. Yhteisistä unelmista ja toivekuvista luopuminen on raskasta. Paitsi, jos ne olisivat olleet yhteisiä, koko eroa tuskin olisi tullut. Hups.
Eksällä on uusi, ja minä olen ollut yksin nyt neljä kuukautta. Minä en ole valmis vielä mihinkään uuteen, en kevyeen enkä vakavaan. En ole edes valmis käyttämään itsestäni sanaa sinkku. Se pelottaa. Sinkku on itsenäinen, rohkea ja vapaa ihminen, jolla on oikeus tehdä juuri sitä, mitä huvittaa. Sinkku seisoo rinta rottingilla, säteilee yksisarvisenergiaa ja hymyilee viekkaasti kohtaamilleen uusille kiinnostaville ihmisille. Minä olen vielä eronnut nuhruinenreppana, jonka nenäliinavarastoa pitää täydentää viikottain ja joka on ihan pihalla uudesta roolistaan.
Tämä blogi toimikoon porttinani kohti uusia sattumuksia. Edessä on avautumisia, elämäntarkoituksen pohdintaa, nauruhepuleita, takapakkeja, vaivaantuneita ihmiskokeita, verta ja kyyneleitä.
LET THE GAMES BEGIN!
Ps. Löytyykö sieltä ruudun toisesta päästä muita eronneita, sinkkuja tai entisiä eronneita ja sinkkuja? Kaikki vertaistuki ja vatulointi otetaan ilolla vastaan.