Kaikki on niin suhteellista

Tänään on kesäloman viimeinen päivä, kaksi viikkoa meni aivan liian nopeasti. Harmittaa etten ottanut kolmea viikkoa kun oli kerta lomapäiviä käytettävissä. Koulun takia minä niitä säästelen. Olisi kyllä tähän väliin tehnyt hyvää levätä vielä tovi. Huomenna on noustava jo ennen kukon laulua, mutta hyvä puoli siinä, että pääsen jo hyvissä ajoin kotiin. Työtunnit ei ole edes täydet niin päivät ovat lyhyet, ainut huonopuoli, että se näkyy mattina kukkarossa. Kaksi kuukautta töitä ja sitten suoraan koulun penkille. Tajusin tuossa etten ole tikkua ristiin laittanut kesäopintojen suhteen, tarkoitus olisi siis suorittaa 5 opintopisteen kurssi. Perinteisesti jää viime tippaan.

Kaikki tuntuu olevan suhteellista. Kaksi viikkoa lomaa menee kun hujauksessa, mutta odotappa kuumeisesti jotain niin aika matelee. Toivoisin viikkojen kuluvan nopeasti, syksy saisi jo tulla. Töyhtiäisen syntymäpäivä ja yhteinen eletty aikakin lähenee, mutta silti ne on vielä suhteellisen ”kaukana”. Se alkaa jo hiukan pelottamaan. Minulla on huono tapa murehtia asioita ennen kun ne ovat edes tapahtunut tai välttämättä ne eivät edes tapahdu, murehdin vaan valmiiksi jos tapahtuu. Onneksi pyysin vapaapäivän töistä, haluan pyhittää syntymäpäivän Töyhtiäiselle. Lisäksi en usko olevani työkunnossa silloin. Meinasin tehdä taas itse kortin ja koristella kynttilän numerolla 2. Niin iso tyttö jo vaiko pieni?! Toivottavasti myös riita kivestä on siihen mennessä ohi tai meillä on ainakin tieto siitä miten asia etenee. Nyt tilanne leijuu vielä ilmassa. 

Lisäksi suhteellisuus korostuu kun mietin sitä, että Töyhtiäisen kuolemasta tulee syksyllä kaksi vuotta.

Onko suru asunut tässä talossa vasta vai jo kaksi vuotta?

Tavallaan koen, että vasta eli kaksi vuotta lapsen menetyksestä on lyhyt aika. Koen surun prosessina olevan aika alussa vielä. Tavallaan taas jo, koska tuntuu ikuisuudelta siitä kun olen saanut pitää lastani sylissä ja pussata pörröpäätä. Suhteellista.