Tässä talossa asuu myös ilo

Surun, ikävän ja ristiriidan lisäksi tähän taloon on muuttanut ilo, onni ja toivo. Töyhtiäisen pikkusisko- ja veli ovat tuoneet elämääni taas toivon pilkahduksia hyvästä. He ovat antaneet sisältöä ja tarkoitusta taas elämääni, olen nauranut ja hymyillyt enemmän, kun varmaan yhteensä koko kahden ja puolen vuoden aikana. He kulkevat blogissani nimellä Hosuli ja Sosuli, Töyhtiäisen sisko ja veli. Hosuli minuutin vanhempi veli, joka syö rennosti, mutta muuten on oikein draama queen. Tykkää sylitellä ja on hiukan mammanpoika. Sosuli perheen kuopus, joka sottaa ja säheltää syödessä. Tykkää katsella maailman menoa ja viihtyy paremmin myös itsekseen. Ilmoittaa kuitenkin kovalla äänellä, jos on joku hätänä. Rakastan heitä kaikkia niin sanoin kuvaamattoman paljon. Olen kokenut suurta ristiriitaa, etten luopuisi Hosulista ja Sosulista millään hinnalla, mutta samalla kaipaan Töyhtiäistä niin kovasti. Tekisin mitä vaan, että hänkin olisi täällä, mutta olisiko Hosuli ja Sosuli sitten myös? Nämä asiat ei kuitenkaan ole minun päätettävissä enkä voi millään keinolla saada Töyhtiäistä takaisin. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, uskon merkkeihin häneltä. Niin vaan taas saimme merkin, kun orava kurkki pikkuveljeä ikkunasta. Haluan uskoa siihen, että Töyhtiäinen kävi kurkkimassa, miten täällä voidaan.

Meillä on mennyt mielestäni hyvin, he ovat aika helppoja vauvoja. Toki omansa tuo, kun heitä on kaksi ja untakin hiukan enemmän kaipaan. Joskus väsymys tekee asioista vaikeampia ja helpommin kokee sitten epätoivon hetkiä. Voin sanoa kuitenkin, että nautin vauva-arjesta pääsääntöisesti. Koen, että minun pinnani on taas kasvanut normaaleihin mittoihinsa ja osaan huumorilla paikata monta tilannetta. Jaksan myös henkisesti ja erityisesti fyysisesti paremmin, kun kivut on poissa. Tuntuu uskomattomalle, että melkein viisi vuotta sitä on odottanut ”normaalia” vauva-arkea ja nyt meillä on se, ainakin melkein.

Ajoittain edelleen koen huonoa omaatuntoa, jos valitan tai menetän hermot. Onko minulla oikeus myös negatiivisiin tunteisiin? Kuuluko minun olla vain iloinen, kun olen nyt saanut heidät kotiin asti? Minua myös hiukan vaivaa se, että nyt moni on ”unohtanut” Töyhtiäisen, vaikka koen edelleen tärkeäksi puhua myös hänestä. Moni myös luulee, että Hosuli ja Sosuli ovat korjanneet koko tilanteen, vaikka näinhän se ei mene. Onneksi on ihmisiä, jotka edelleen muistavat ja edelleen puhuvat myös Töyhtiäisestä. Täällä siis palloillaan monen tunteen kanssa, mutta se ei tullut yllätyksenä. Tärkeintä kuitenkin, että tässä talossa ei enää asu vain suru.