Miksi jaan suruni muille?

Blogi on ollut minulla kanava purkaa ajatuksia, jäsentää ne itselleni sekä jakaa ihmisille tietoutta lapsen menetyksestä sekä lapsettomuushoidoista. Se on myös ollut väylä vertaistuelle niin lapsen menetykseen liittyen kun lapsettomuuteenkin. Olen kirjoittanut blogia nyt vuoden ja seitsemän kuukautta. Se on ollut minulle kokoajan tärkeä, mutta nyt viime aikana on tullut tunne, että haluan tehdä sitä vielä enemmän antaumuksella. Haluan siitä tehdä enemmän näkyvän ja kuuluvan myös muille kun itselleni.

Aluksi koin asiasta ”huonoa omaatuntoa”, tuntui, että ratsastan omalla tyttärelläni sekä surullani. Nyt kuitenkin tajusin sen, että minulla on vaan niin kova tarve hoitaa jotain. Hoidan tavallaan tätä blogia, joka on omalta osaltaa omistettu minun ihanalle tytölle. On kova äidillinen tarve huolehtia ja ”antaa rakkautta”, tämä on minun juttuni. Tämä on minun tapani käsitellä surua, elämää ja keino saada hoitaa jollain tapaa Töyhtiästä. Vielä en ole valmis julkaisemaan tätä omalla nimelläni, minä pelkään liikaa, että asetan tyttäreni tarjottemelle kaikelle pahalla. Itseäni puolesta en pelkää, mutta jos paljastan itseni, paljastan myös tyttäreni. Ehkä joskus on vielä aika tälläkin. 

Olisihan se ihanaa jos voisin kirjoittaa blogia jostain muusta aiheesta, kuten siitä miten tyttäreni kasvaa ja kehittyy keskosuudesta huolimatta. Tai jostain menneen elämän asioista, kuten kauneudesta ja muodista, jotka silloin olivat niin tärkeitä. Ne asiat eivät kuitenkaan ole minun elämää, ne eivät ole minun elämään siinä määrin, että niistä kirjoittasin. Välillä kun luen blogini tekstejä niin onhan se yhtä valitusvirttä. Tosiasia on, että on minulla elämässä nykyään jotain hyviäkin asioita. Jossain määrin joistakin asioita nautin, on iloa ja naurua. Kuitenkin tämä kaikki on niin iso osa minun elämää ja määrittää minun identiteettiä miltein kokonaan. Joten sillä blogini on hiukan melankolinen. Voisihan sitä joskus kokeilla kirjoittaa jostain kevyemmästä aiheesta.