Voiko kuolleesta lapsesta keskustella kahvipöydässä?

Juhannus oli ja meni, sää oli sen mukainen. Mieli taas sään mukainen, valtava ahdistus ja v*tutus oli kokopäivän. Kyllä, minä jatkan tuttua valitusvirttäni blogin puolella. En meinannut millään saada kiinni siitä mikä minua niin paljon ärsytti. Luulin aluksi, että kaikki johtuu lapsettomuushoidoista ja negatiivisesta tuloksesta, mikä jälleen kerran meitä varmaan odottaa. Sitten tein itsetutkiskelua ja ymmärsin, että osa syy oli valtava ikävä Töyhtiäistä. Juhannus ei suoranaisesti ole perhejuhla, mutta kyllä siinä korostuu taas oma menetys kun kokoonnutaan yhteen viettämään keskikesän juhlaa. Kylmästä vesisateesta, ranta saunan lämmöstä puuttuu minulle tärkein ihminen. Lisäksi sukuun on syntynyt uusi vauva ja en voi väittää ettei katkeruuden tunteet valtaa minua. Vauvasta puhutaan, vauvan kuvia katsotaan. 

Kahvipöydässä voidaan keskustella muiden lapsista rennoin mielin, mutta kukaan ei mainitse Töyhtiäistä. Ei ellen minä tai mieheni ota sitä esille. Voiko kuolleesta lapsesta keskustella kahvipöydässä? Pilataanko me tunnelma? Mehän ollaan sanottu, että me halutaan puhua. Silti aina se on meidän tehtävä ottaa Töyhtiäinen esille, joskus toivoisi, että joku muukin ottaisi. Ymmärrän, on suppeaa puhua samoista asioita uudelleen ja uudelleen. Meidän lapsen elämän mitta oli vain 1,5 kuukautta ja harva häneen sai tutustua. Vaikeaa, ymmärrän, mutta kysykään nyt jotain. Vaikka samoja asioita, minä kyllä vastaan ja kerron. 

Olin aika herkillä koko päivän. Eräs suvun vanha ihminen kertoi sitten minulle, kuinka hänestä ja neljännen sukupolven lapsista oli otettu juhlissa ihana kuva. Kertoi minulle tämän. Ehkä parempana päivänä en olisi maininnut mitään, mutta tuona huonona menin avaamaan suuni. ”Kaikista?!…. paitsi Töyhtiäisestä”.. Olin ehkä väärä ihminen tuon kuulemaan.