Aika kuluu sittenkin

Odottavan aika on pitkä, todella pitkä, varsinkin kun olo ei ole mitenkään hyvä. Aika kuluu kuitenkin, sen huomaa, kun tulen tänne blogin puolelle ja edellisestä tekstistä 2 päivää vajaa neljä viikkoa. Jee aika on siis kulunut! Miten se vaan eteenpäin ajateltuna tuntuu matelevan ja muut vielä sanovat, että on mennyt aika nopeasti.

Mitä kaikkea on tapahtunut neljässä viikossa.

 Edelleen ollaan raskaana ja masuasukin voivat hyvin. Enää en osaa pelätä ennenaikaisuutta, koska 30 raskausviikon rajapyykki on ohitettu. Tämä oli itselläni se maaginen raja ja kuitenkin nyt olisi niin eri lähtökohdat syntyä. Tällä hetkellä toivon vaan sen ajan kuluvan, jotta voin turvallisin mielin sanoa, että voitte alkaa tulemaan. Se, että tämä raskaus on ollut henkisesti raskasta niin alkaa tämä olemaan myös fyysisesti. Lisäksi nämä tahtovat ruokkia toinen toistaan. Minun suorastaan hävettää vastata, kun joku kysyy ”miten olet voinut”? En haluaisi valittaa aina, mutta en osaa oikein kaunistellakaan asiaa.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, osana minun surutyötäni aloin tekemään saumattomia peitto vastasyntyneiden teholle. Näistä oli silloin pula, kun oltiin Töyhtiäisen kanssa sairaalassa. Viime vuonnakin projekti lähti käyntiin, olisin voinut tehdä siitä osan isoja projekteja, mutta halusin pitää sen pienenä sen henkilökohtaisen merkityksen takia. Viime vuosi olikin myssy vuosi, 41 myssyä ja 4 peittoa vein joulun alla teholle. Mahtavaa, kiitos jälleen kaikille osallistujille! Tuo reissu oli taas tunteikas, mutta ei onneksi niin ahdistava ja pelottava kun edellisenä vuonna. Hiukan helpotti, että kerran oli kokenut sen ja lisäksi tällä kertaa ei ollut niin läheiset hoitajat vastaanottamassa. Se kuitenkin tuntuu niin käsittämättömän oudolta, miten koti olo siellä tulee. Siellä on se lämpö ja rakkaus, se elämä, mitä Töyhtiäisen kanssa on jaettu. Sitä ei osaa ajatella pelottavana, ahdistava paikkana niin kun moni sieltä kotiin keskosen kanssa päässyt varmasti ajattelee. Tavallaan se on meille kaikki se hyvä mitä saatiin yhdessä, vaikka se päättyikin käsittämättömään pahaan.

Sitten tuli se joulu, se oikeastaan tuli ja se meni. Se ei herättänyt suuria tunteita, kun siitä ei tehnyt mitenkään juttua. Syötiin ja vaihdettiin lahjat, ilman mitään kovin suurta numeroa. Toki koko joulun minussa oli sellainen ontto tyhjä olo. Tiedän, että se on se Töyhtiäisen kokoinen tyhjiö, jota ei voi kukaan koskaan täyttää. Toivon kovasti, että tuosta Töyhtiäisen kokoisesta tyhjiöstä huolimatta ensi joulu olisi muutakin kun ”se tuli ja se meni”. En kuitenkaan uskalla luoda liian hyviä mielikuvia, koska pelkään pettyväni.

Viime viikonloppuna sain ihan superyllätys baby showerit, mutta niistä haluan kirjoittaa ihan erillisen jutun. Jospa nyt ei menisi sitä neljää viikkoa kirjoittaa, koska sitten voi olla, että mukana olisi myös pieniä käsiä kirjoittamassa.