Epätoivo

Olen viime päivät ollut hyvin epätoivoinen ja surullinen. Tällä kertaa suurin syy tähän on sellainen fyysinen vaiva, jota on vaikea kuvata sanoin. Se ei ole suoranaisesti kipu, se on hulluuteen ajava tuntemus johon ei tunnu loppua näkyvän. Voisin kuvata sitä kutitukseksi, joka ei lähde raapimalla tai jatkuvaksi tinnitykseksi, joka porautuu aivoihin. Olen kärsinyt tästä vasta päiviä enkä tiedä mitään vaivaa, mikä olisi saanut minut näin epätoivoiseksi. En halua sen tarkemmin sitä eritellä tai jakaa, koska on sen verran henkilökohtainen vaiva. Olen huomenna menossa ultraan ja meinasin asiasta mainita. Toivon todella todella kovasti, että saan siihen pikaista apua. Toivon, että minut otetaan tosissaan eikä jätetä tämän asian kanssa yksin. Tämä vaiva syö minulta elämänlaatua ja -halua, ajoittain jopa invalisoi minut. Lisäksi on tässä muutenkin tätä henkistä painetta, joten en kaipaa yhtään fyysisen vaivan tuomaa lisäpainetta. Samalla tämä vaiva kasvattaa myös merkittävästi henkistä painetta enkä tiedä mihin pisteeseen sitä kestän.

Olen itkenyt viime päivinä paljon. Viime viikolla oli Töytiäisen kuolinpäivä, tämä vaiva ei antanut edes kunnolla tilaa ikävöidä ja surra. Kuolin- sekä syntymäpäivään kulminoituu kuitenkin niin moni asia. Silloin haluaisin todella tehdä tilaa niille ajatuksille eikä millekään muulle. Lisäksi tämä vaiva vie loputkin nautinnon rippeet raskaudesta. Luulen nimittäin, että jollain tavalla tämä liittyy raskauteen tai se on tämän vaivan laukaiseva tekijä. En tiedä lähteekö tämä pois raskauden jälkeenkään. Pitäkää minulle kaikki peukut pystyssä, että saan pikaista ja asian mukaista apua! En halua menettää loppuakin elämän halua.