Itsetunto, itsevarmuus ja kehonkuva

Ajattelin hiukan kirjoittaa siitä, millainen minun itsetuntoni ja kehonkuvani on ja miten se on muuttunut vuosien saatossa. Nuorena oli todella epävarma itsestäni, en oikeastaan koskaan ole mennyt siihen ”tiettyyn muottiin”. Itsetuntoni oli erittäin huono ja koin itseni usein rumaksi sekä lihavaksi, vaikka välillä olin todella laiha. Minäkuva oli täysin vääristynyt, tämä näkyi jopa minun käyttäytymisessäkin. Minua on koulukiusattu, joka vain pahensi itsetuntoa ja kehonkuvaani. Kuulin mm. kuinka isot hampaat minulla oli ja on minua jopa neekeriksikin haukuttu, koska olen puoliksi ulkomaalainen. Olen myös ollut aina iso kokoinen, silloinkin kun olen ollut todella laiha. Helposti vertasin itseäni kavereihini, jotka olivat pieniä, laihoja ja siroja. Podin identtiteettikriisiä useasti ja vaihdoin tyyliäni monta kertaa. Kävin läpi kaiken gootista pissaliisaan. Painon kanssakin seilasin laihasta lievästi lihavaan ja takaisin.

Peruskoulun jälkeen päädyin opiskelemaan kosmetologiksi, joka alana on tietenkin hiukan pinnallinen. Aina tuli olla huoliteltu ja näyttää siistiltä sekä hyvältä, muuten ei ollut vakuuttava työssään. Tämä korostui silloin kun menin alan töihin. Välillä minua turhautti olla aina laittautumassa. Jatkoin vertaamista muihin, erityisesti ystäviini, jotka näin aina kauniimpana ja laihempana kun minä. Epävarmuus heijastui myös parisuhteeseen, koin etten ollut tarpeeksi hyvä ja kaunis miehelleni. Pelkäsin hänen löytävän jonkun paljon paremman, kun minä. Erityisesti suhteen alussa olin erittäin epävarma ja mustasukkainen, joka ajoi monesti meidät riitelemään. Vuosien saatossa opin pikkuhiljaa hyväksymään itseni, vaikka edelleen näin itseni vähemmän viehättävänä, kun muut.

Töyhtiäisen syntymä- ja kuolema kuitenkin teki niin käsittämättömän ison kolauksen elämääni, että kyseiset asiat alkoivat tuntumaan turhalle. Varsinkin aluksi en jaksanut yhtään välittää miltä näytän. Päivät olivat sellaisia, että yritin vain selvitä niistä ja toivoin aina, että kohta olisi ilta ja pääsisin taas nukkumaan. Tuntui niin turhalle valittaa mistään turhasta, varsinkaan ulkonäöstä. Olin lihonut raskausaikana 12 kiloa ja sain vielä sen jälkeen 6 kiloa lisää, koska en jaksanut välittää. En liikkunut ja söin sitä mikä vaan maistui. Töyhtiäisen kuoleman jälkeen en palannut enää kauneuden pariin töihin, se tuntui kaiken puolin niin turhalta työltä. En kokenut, että voisin olla vakuuttava siinä, koska minua ei kiinnostanut lainkaan miltä minä näytän, saati miltä muut näyttävät. Monesti ajattelin mielessäni, että en jaksaisi kuunnella ihmisten ongelmia, jotka olisivat luokkaa minkä voiteen ostaisin.

Ajan saatossa aloin taas hiukan kiinnostumaan siitä miltä näytän ja aloin taas meikkaamaan sekä pukemaan muitakin vaatteita, kun tuulivaatteet. Kuitenkin nämä asiat olivat edelleen taka-alalla elämässäni, eivätkä edelleen tuntuneet niin tärkeiltä mitä ennen. Olin enemmän sinut itseni kanssa, vaikka tiesin etten näyttänyt kovin hehkeältä ja painoakin oli liikaa. Toisaalta osittain en edelleen välittänyt, koska elämässä oli isompiakin isoita kun ulkonäkö. Ajan kanssa tunsin myös itseni hyvin itsevarmaksi, koska olin ollut niin pohjalla ja räpiköinyt itseni sieltä ylös. Avoimuus ja suorasanaisuus korostui minussa, saatoin välillä olla jopa kärkäs mielipiteissäni. Nämä piirteet tulivat jäädäkseen.

Nyt 31- vuotiaani, paljon elämää kokeneena, olen suhteellisen sinut itseni kanssa. On asioita, joista edelleen koen epävarmuutta ja mitä haluaisin muuttaa itsessäni. Toisinaan peilistä katsoo kaunis muodokas nainen ja toisinaan ruma lihava ilmestys. Ulkonäkö ei kuitenkaan merkkaa enää minulle niin paljon, että se vaikuttaisi minun itsetuntooni merkittävästi. Tämän raskauden kilot on karistettu, mutta vielä olisi 10 kiloa ylimääräistä. Vatsanahka roikkuu ja se näyttää karhun raatemalta, vatsaani koristaa sektioarpi, jota rakastan, naama kukkii, kun teini-ikäisellä ja omistan ihanan kaksoisleuan. Silti voin joskus sanoa peilikuvalleni, että näyttää ihan hyvältä.