Lapsellinen lapseton tyhjällä sylillä

Tahaton lapsettomuus koskettaa noin joka viidettä suomalaista, tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, jolloin jaetaan tietoutta tahattomasta lapsettomuudesta. Huomenna on Lapsettomien lauantai, jolloin pidetään Tyhjän sylin -tapahtumia. Tapahtumat ovat kaikille heille, jotka ovat kohdanneet lapsettomuuden tai lapsen kuoleman. Sunnuntaina vietetään puolestaan äitienpäivää. Näillä kaikilla päivillä on myös minulle merkitys. Ajattelinkin näiden tiimoilta jakaa mitä tunteita lapsettomuuspolkuamme, tyhjän sylin tunne ja äitiys minussa herättää.

Kun meille selvisi puolen vuoden yrityksen jälkeen minun diagnoosini, PCOS, kohdistin kaikki syytökset itseeni. Minun vartaloni ei toiminut niin kun pitäisi, minä saattaisin olla se este meidän lapsihaaveillemme. Aluksi emme saaneet mitään vastetta hoidoissa käytettyihin lääkkeisiin. Tuntui kovin epätoivoiselta yrittää, kun ovulaatiota ei edes saatu aikaan. Lopulta kun saatiin vaste niin en silti tullut raskaaksi. Olin varmasti useita kertoja heittämässä hanskat tiskiin. Se itsesyytös oli valtava. Kehotin, jopa miestäni etsimään uusi nainen, joka voisi vastata tähän haaveeseen. Kun toive lapsesta on kova, jokainen kuukausi tuntuu ikuisuudelta. Jokainen kuluva kuukausi ja negatiivinen raskaustesti tuntui vievän koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi haaveen toteutumista. Menin ihan sekaisin ensimmäisestä positiivisesta raskaustestistä, menin sekaisin onnesta, vaikka tiesin kaiken olevan vielä aikaista.

Tämä ensimmäinen positiivinen raskaustesti tuli kaksi vuotta yrityksen aloituksesta. Tämä ensimmäinen raskaus jatkui meidän Töyhtiäisen syntymään viikoilla 25+2. Tämä pienen pieni tyttö teki minusta äidin. Päällimmäisinä tunteita muistan pelon rakastaa, epätietoisuuden ja onnen. Aluksi sitä tosiaan pyrki sysäämään sivuun rakkauden ja kiintymyksen tunteen, mutta pian ne tuli niin vahvana kyselemättä lupaa.

Lapsen menetyksen jälkeen syli huusi tyhjyyttä. Olin luonut jo vahvan äidin identiteetin, mutta minulla ei ollut lasta, jota pitää sylissä. Suru ja ikävä meinasi tuhota minut, jouduin lähtöruutuun itseni löytämisessä. Kukaan ei koskaan milloinkaan korvaa menetettyä lasta, mutta halusimme antaa meille luvan kokea vanhemmuutta myös elävälle lapselle. Kuolleen lapsen äitinä ei ole helppoa olla, muille kuollut lapsi ei ole todellinen. Vain hänen elämässään olleet kantavat häntä mukana kuoleman jälkeen, muille hän on näkymätön, luku tilastoissa. Haluan edelleen pitää hänet näkyvänä.

Palasimme lapsettomuushoitoihin 9 kuukautta esikoisen syntymän jälkeen. Toive lapsista oli entistäkin vahvempi, jopa pakonomainen tarve. Mikään muu ei tuntunut pitävän elämässä kiinni, kun se että meillä joskus on eläviä lapsia. Hoidot tuntuivat henkisesti entistä rankemmilta, samalla kannoin mukana surua. Vuosi mentiin lapsettomuushoidoissa, kunnes raskaustesti näytti positiivista. Tämä raskaus toi meille nyt jo reilu kaksi vuotta sylissä olleet Hosulin ja Sosulin.

Oman lapsen kuolema ja lapsettomuus ovat kuitenkin jättänyt minun äitiyteeni isot jäljet. Olen näiden myötä pyrkinyt tavoittelemaan täydellistä äitiyttä, koska lastensaanti ei ole itsestäänselvyys. Koen myös, että minun on annettava itsestäni triplasti kahdelle. Haluan ehkä liikaakin kontrolloida asioiden kulkua. Haluan koko ajan pyrkiä takaamaan sellaiset lähtökohdat, ettei mitään pahaa vaan tapahdu. Joten jossain määrin olen rasittavan ylisuojeleva. Koen syyllisyyttä negatiivisia tunteita kohtaan, en millään meinaa hyväksyä, että minullakin on niitä lupa tuntea. Opettelen jatkuvasti myös hyväksymään, että lapsilla on myös muita tärkeitä aikuisia elämässä eikä äiti ole aina ykkönen. Lapset ovat kuitenkin minun elämäni ykköset, joten heidän takiansa haluan kehittyä. Pitäisi muistaa, että minä riitän.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *