Mitä kuuluu?

Parin viikon blogihiljaisuus johtuu ihan omien voimavarojen puutteesta. Ihan arkieläminen on ollut henkisesti raskasta ja ei ole ollut voimia eikä kiinnostusta kirjoitella. Kuitenkin itselleni ensisijaisesti tätä blogia kirjoitan ja en koe järkeä kirjoittaa, jos mulla ei ole fiiliksiä kirjoittaa. Päivät menevät hitaasti, aika saisi kulua niin paljon nopeammin. Odotan jo monesta syystä, että raskausviikkoja tulisi lisää ja päästäisiin lähemmäksi turvallisen synnytyksen viikkoja. Toivottavasti myös turvallista kotiutumista vauvojen kanssa. Minä en vaan osaa oikein nauttia tästä raskaudesta, vaikka kuinka yritän. Olen kauheasti ottanut stressiä ja paineita siitä, miten tässä nyt kuuluisi tuntea tai toimia. Olen ne ehkä itselleni luonut sen myötä, kun olin ennen raskautta luonut tietyn kuvan tästä raskaudesta. Lisäksi olen alkanut ottamaan paineita myös vauva-arjesta, tuntuu kun olisin jollekin velkaa olla täydellinen äiti. Pitäisi pystyä huippusuorituksiin eikä saisi valittaa mistään. Koen ehkä, että se oma kiitollisuus näistä pienistä pitäisi todentua täydellisellä suorituksella. Realistinen minä kuitenkin tiedostaa sen, että minulla on normaaleja epävarmoja fiiliksiä koskien omaa äitiyttä. Lisäksi tiedostan myös omat voimavarani tällä hetkellä. 

Olen myös herkillä kaikissa fyysisissä oireissani, vähänkin poikkeava oire tai kipu saa varpailleen. Töyhtiäisen syntymäviikot myös lähenevät, joten senkin myötä stressi taso kasvaa. Sen yli me mennään, pakko mennä, me mennään yli 30 raskausviikolle. Se on oma tavoitteeni tällä hetkellä. Kakkosella alkavilla viikoilla syntyneellä keskosella on pääsääntöisesti erilähtökohdat kun, vaikka kolmosella alkavalla viikoilla. Toki hyvä muistaa, että eroja on ja koskaan ei voi varmaksi sanoa. Kuitenkin turvallisempi mieli ainakin olisi asian suhteen, jos näin menisi.

Kuten yllä jo mainitsin, olen heti varpaillani, jos tulee poikkeavia tuntemuksia. Toissa päivänä sitten tuli voimakasta vatsakipua, joka ei rauhoittunut levossa. Lisäksi se alkoi provosoimaan supistuksia, joita toki oli ollut aiemmin, mutta ei noin tiheästi. Olin aamupäivästä ollut vilkkaasti liikenteessä, että en tiedä oliko laukaiseva tekijä. Alkuillasta kuitenkin alkoi pelottaa ja ahdistaa sen verran, että soitin sairaalaan neuvoa. Olin vannonut, etten koskaan enää soita neuvoa, vaan marssin suoraan paikalle. En halua samanlaista jossittelu varaa mitä Töyhtiäisen kohdalla oli ja on tavallaan edelleen. Soitin kuitenkin ja onneksi minut pyydettiin paikalle. Tilanne oli rauhallinen kohdunsuulla ja pienet voivat hyvin, ovat ”jo” 600 grammaisia. Kohta menevät isosiskosta ohi. Taustojen takia kuitenkin jäin tarkkailuun, koska Töyhtiäisen kohdalla tultiin nopeasti ja kovaa. Oireetkin oli olleet niin vähäiset silloin enkä itse niitä osannut silloin hyvin tulkita. Joten en tälläkään kertaa luota omiin tuntemuksiin ja tunteeseen. Nyt vielä täällä sairaalassa, mutta tilanne on rauhoittunut. Pahin kipu taantui eilen aamulla ja sitä myöten supistukset harvenneet. Oma mieli myös luottavaisempi ja rauhallisempi taas. Katsotaan mikä jatkosuunnitelma nyt on, mutta ehkä tänään kotiin.