Odotuksen onnea ja ahdistusta

Kummasta aloittaisin, niistä positiivisista vai negatiivisista asioista. Ehkä minä aloitan niillä kurjemmilla asioilla niin tämä kirjoitus päättyy ainakin vähän positiivisemmin ja siitä jää parempi fiilis.

Vihdoin tosiaan olen myöntänyt, että en ole kokenut samanlaista kiintymyksen tunnetta näihin pieniin, kun mitä Töyhtiäiseen raskausaikana. Kaikkea tätä ei selitä pelkästään menettämisen pelko, joka luonnollisesti itsesuojeluvaiston kautta vaikeuttaa kiintymyssuhdetta. Tavallaan jopa tämä menettämisen pelko on minulle todiste siitä, että tiedän olevani jollain asteella jo kiintynyt. Tähän kuitenkin liittyy myös se, että koen jostain syystä pettäväni Töyhtiäisen jos annan itselleni luvan kiintyä tai saati iloita sekä nauttia raskaudesta. Jostain syystä koen, että ne ovat Töyhtiäiseltä pois, vaikka järjellä tiedän, ettei ole. Eihän koskaan äidinrakkaus toista lasta kohtaan ole esimerkiksi ensimmäiseltä pois, vaan se on jaettu tasapuolisesti molemmille. Miksi se nyt sitten olisi jotenkin eri? Osittain tiedän tähän vastauksen, se johtuu siitä, että koen olevani mieheni kanssa ainoat ihmiset jotka pitävät yllä Töyhtiäisen muistoa. Pitävät yllä tavallaan sitä, että Töyhtiäinen on läsnä tätä perhettä. Jos itse siitä irrotan otetta niin kuka tästä pitää huolen? Se on vaan karu totuus, että harva (onneksi edes ne harvat) enää avaa keskustelua Töyhtiäisesti jos en itse aloita. Elävien lasten kohdalla tätä ylläpitoa ei ole, koska lapset ylläpitävät sitä itse olemassa olollaan.

Jostain syystä olen ollut enemmän ahdistunut ja surullinen raskausaikana, kun hoitojen aikana. Nyt jopa koen sen, että olen masentunut enkä pelkästään surullinen. Tämä ollut niin paljon moninaisempi juttu, kun osasin koskaan arvata. Tässä on niin vahvana mennyt, nykyaika ja tuleva. Olin asettanut itselleni tietyn mielikuvan tästä tilanteesta ja nyt sitten pettynyt itseeni, kun en osaakaan tuntea niin. Koen myös jossain määrin ulkopuolista painetta siitä, mitä nyt pitäisi tuntea tai kokea. Niin ja tosiaan välillä tunnen olevani aika hiton yksin ajatusteni kanssa. Olen myös alkanut pelkäämään, että onko minusta tähän? Pystynkö huolehtimaan kahdesta pienestä? Pystynkö antamaan kaikkeni? Oliko tämä hullun hommaa? Entä jos epäonnistun.

Kuinkas se fyysinen vaiva? No sekin on edelleen täällä, häiritsemässä tätä kaikkea. Tekemässä minua hulluksi. Eikä kukaan ole keksinyt edelleen mikä siihen auttaisi. Onneksi, se on hiukan ehkä vähentänyt oireita, mutta olen aika tapissa sen kanssa silti.

Nyt niihin positiivisiin asioihin, niihin normaaleihin raskausasioihin. Pienillä ollut ultrissa kaikki oikein hyvin. Kasvavat omilla käyrillään tasaisesti ja ovat olleet koko raskauden aika lailla saman kokoisia. Lisäksi mitään ennenaikaisuuteen viittaavaa ei toistaiseksi ole ollut. Pelottavaa ja hurjaa ajatella, ettei ole montaa viikkoa niihin viikkoihin, kun Töyhtiäinen syntyi. Olen tuntenut jo tovin liikkeitä, vielä ne tuntuvat harvakseltaan ja lähinnä silloin kun rauhoitun paikalleni. Potkut ovat olleet minulle tosi tärkeitä nyt, pienet muistuttelevat minua, että täällä ollaan. Vielä kun ne ovat niin hentoja ettei satu kuitenkaan. Lisäksi vielä ei voi tehdä liikelaskentaa niin ei tuo lisästressiä. Niihin kun uppoutuu, voi hetkellisesti kokea sitä normaalia kiintymystä ja rakkautta. Kunpa kohta ne tuntuisivat mahan päältä niin mieskin saisi tuntea ne.

Ollaan me normaalejakin asioita tehty, kuten arvuuteltu pienten sukupuolia. Olin melko varma, että vähintään yksi tyttö masussa on. Poika – poika pari tuntuisi kaikista vieraammalle. Viime ultran mukaan saimmekin varovaisen lupauksen, että odotamme tyttöä ja poikaa <3. Katsotaan mennäänkö sillä loppuun asti, mutta ainakin tähän mennessä oma tuntuma piti paikkaansa. Ollaan me uskallettu ostaa jopa jotain… aika hurjia oltiin, kun uudet bodyt kotiutettiin. Järki sanoo, että pitäisi isompia hankintoja alkaa ostamaan, jotta kaikki hankinnat ei iske samaan hetkeen. Ehtiihän tuota onneksi vielä hyvinkin, nyt fiilistelen vielä niillä bodyilla.