Pitkä aika vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Arki ja sydän täyttynyt lisää kahdella pienellä ihmeellä, joten aika ei ole riittänyt kirjoittamiseen. Nyt kuitenkin on sopiva hetki palata kolmen viikon takaisiin tapahtumineen eli pienten ihmeiden syntymään.

Olimme siis sopinut suunnitellun sektion rv 37+ synnytyspelon takia, lisäksi aloin olemaan jo niin väsynyt henkisesti sekä fyysisesti, joten aika sovittiin kolmea viikkoa ennen laskettua. Ensimmäinen vapaa sektio aika löytyi tasan 37+0 13.2.2019. Tänään on siis laskettupäivä ja meidän isot pienet ovat tänään siis tasan 3 viikkoa vanhoja. Mitä lähemmäksi sektioaika tuli, sitä enemmän minua alkoi ahdistaa ja pelottaa. Pelkäsin oikeastaan ihan kaikkea, menetystä, sektiota, tunteita ja tulevaa. Sain pari päivää ennen sektiota pahan paniikkikohtauksen, joten sovimme synnytysosaston kanssa, että menen jo edellisenä iltana osastolle. Näin saisin tarvittaessa rauhoittavia sekä kipulääkettä sekä lisäksi olisin ”valvovan silmän” alla. Lisäksi mies saisi varmasti nukuttua rauhassa. Osastolla olo osoittautui tavallaan hyväksi ideaksi ja tavallaan koin sen lopulta enemmän ahdistavaksi, koska jouduin olemaan yksin. Edeltävänä yönä ennen sektiota, en nukkunut käytännössä ollenkaan.

Sektio päivän aamuna mies onneksi tuli hyvissä ajoin minun seuraksi. Harmikseni ennen sektiota ei saanut syödä tai juoda eli ei voinut edes kahvittelulla kuluttaa aikaa. Kävin pesuilla, tehtiin esivalmisteluita ja laitettiin minulle tukisukat. 9.00 aikaan aamulla lähdettiin siirtymään leikkaussaliin, silloin se paniikkikohtaus iski taas. En muista Töyhtiäisen sektiosta kovinkaan, kaikki tapahtui silloin niin kiireellä, joten en ollut enää varma mitä odottaa. Onneksi vastassa oli aivan ihana leikkaushenkilökunta. Erityisesti anestesialääkäri jäin mieleen, hän rauhoitteli ja käski kertoa, jos koskee tai muuten hankala olo. Nyt oli tarkoitus tehdä tuplapuudutus eli spinaali sekä epiduraali. Viimeksi minulla oli vain spinaali, koska epiduuralin vaikutukseen ei ollut aikaa. Ensin pistettiin puudutetta, jotta saatiin laitettua itse oikeat puudutteet. Olihan se aika kivuliasta ja hankalaa kun piti yrittää olla selkä kaarella ison mahan kanssa. Spinaalipuudutus saatiin hyvin laitettua, mutta epiduuralin kanssa meinasi olla ongelmia. Valmisteluissa kerkesi siis vierähtää hyvä tovi, mutta kun ei ollut mihinkään kiire niin kaikki tehtiin rauhassa ja harkitusti. Mies kerkesi hiukan jo hätääntyä, hän odotti siinä vaiheessa vielä salin ulkopuolella. Hetken epäiltiin, ettei epiduuraali vaikuta kunnolla, koska se saatiin vähän huonommin laitettua. Lopulta kuitenkin puudutteet lähtivät vaikuttaa ja mies kutsuttiin saliin minun vierelle. Sektio aloitettiin, taisin olla jossain vaiheessa aika pyörtymisen rajamailla ja kesken sektion sain kovan hartia kivun, joka ilmeisesti oli heijastekipua.

9.57 näki päivän valon täydellinen poika, painaen 2665g 47cm pitkä ja minuuttia myöhemmin päivän valon näki täydellinen tyttö painaen 2560g 47cm pitkä. Olihan se ihmeellinen ja tunteikas hetki kun he nostivat näytille pienet. Töyhtiäisen kohdalla kerkesimme kuulla pienen rääkäisyn ja sitten oli kiire. Nämä pienet ihmeet tekivät meistä toistamiseen ylpeät vanhemmat ja Töyhtiäisestä isosiskon. Mies lähti pesemään pieniä ja leikkaamaan napanuoran, minua aloitettiin kuromaan kiinni. Pian sain rinnalle kaksi pientä (meille isoa) rakasta lastani. Vaille 11 minut oli kurottu takaisin kasaan ja pääsimme siirtymään heräämöön. Siellä olimme tarkkailussa pari tuntia, neiti kävi hetken lämpökaapissa lämmittelemässä, mutta muuten heillä kaikki hyvin. Minä taisin olla aika kanttuvei ja janotti kun pientä sikaa, onneksi sain luvan juoda.

Siirryimme koko perhe synnyttäneiden osastolle. Aluksi vaikutti siltä, ettemme saa perhehuonetta, mutta iltapäivää kohden varmistui, että myöhemmin illalla saamme. Onneksi saimme, kaikille oli erityisen tärkeää, että saisimme yhdessä perheenä tutustua toisiimme. Me olemme perhe, erilainen perhe, jossa on vaimo, mies, yksi lapsi aina sydämessä sylissä ja kaksi käsivarsilla.