Koska viime viikolla vietettiin imetysviikkoa niin pitäähän munkin päästä sanomaan sananen aiheesta. Olen sitä mieltä, että ensisijainen vauvan ravinnonlähde on äidinmaito, on se sitten suoraan rinnasta, pullosta tai nenämahaletkun kautta. Imetyksestä pitäisi pyrkiä tekemään positiivinen asia, siihen tulisi kannustaa ja ehdottomasti saada tukea. Onhan sitä monta tutkimusta, jotka todistaa äidinmaidon ja läheisyyden positiiviset vaikutukset. Koen myös, että äideillä on oikeus imettää siellä missä nälkä vauvan yllättää. Minun imetystaival on se, että olen pumpannut rintapumpulla Töyhtiäiselle jonka hän sitten nenämahaletkun kautta sai. Muutaman maistiaistipan pääsi antamaan myös tutin välityksellä. Maidon tuloa sai heruttamalla heruttaa, koska tilanne ei ollut millään tavalla ideaali maidonnousulle. Lopulta kuitenkin sitä tuli sen verran, että se riitti Töyhtiäisen ruokintaa. Ennen sitä Töyhtiäinen sai luovutettua äidinmaitoa, joten kiitos teille, jotka olette minunkin pientä ruokkineet <3. Luovutettu äidinmaito on arvokasta erityisesti keskoslapsille. 

Kaikki kuitenkin muuttui siinä vaiheessa kun alkoi tulla ongelmia. Minun kapasiteet eivät enää riittäneet panostamaan pumppaukseen, sorruin myös tupakoimaan säännöllisemmin. Lisäksi Töyhtiäinen joutui iv- ruokinnalle eli suonensisäiselle joten siihen loppui lopulta vähäinenkin kiinnostus. Ne välit kun maitoa kokeiltiin, oli pakkasessa tarpeeksi pumpattua maitoa. Koin, että minun täytyy olla muulla tavalla läsnä Töyhtiäiselle sekä ollakseni hyvä äiti koin tarvitsevani tilaa edes tuosta stressistä. En myöskään halunut olla rintapumpun oma, vaan Töyhtiäisen oma, koska silloin ainoat kontaktit tapahtui keskoskaapissa. Halusin myös polttaa, koska ne ole melkein ainoita hetkiä kun poistuin meidän perhehuoneesta tai sairaalasta. Tällä yritän siis sanoa sitä, että vaikka koen äidinmaidon olevan ensisijainen vauvan ravinnonlähde, en koe siitä ehdotonta pakkoa. En näe, että kukaan on epäonnistunut äiti jos imetys ei syystä tai toisesta onnistu. Tässä vaiheessa koen, että tästä hienosta kannustavasta imetyksen tukemisesta voi helposti tulla painostava epämielyttävä kokemus. Hormooniherkkä äiti voi kokea epäonnistumista ja syyllisyyttä jos häntä aletaan painostamaan tai arvostelemaan. Siinä vaiheessa se ei palvele ketään, ei vauvaa eikä äitiä. Tämä asia puhuttaa itseäni taas, koska väistämättä mietin et kuinkas imetetään kahta vauvaa. Olen kuitenkin sen tyyppinen, että en kauheasti tälläisistä asioista osaa stressata. Tämä menee sitten omalla painollaa kunhan sinne asti toivonmukaan päästään. Samaan kastiin kuuluu minusta alatiesynnytys. Onhan se ensisijainen synnytystapa, mutta en koskaan ole kokenut, että minun pitää oman äitiyden täyttämisen takia synnyttää alateitse. Tärkeintä on turvallinen synnytys, johon äiti on itse sitoutunut.

Olen siis sitä mieltä ettei äitiyden mittareita ole se imetätkö, annatko pullosta äidinmaitoa tai korviketta vaan se, että jokainen perhe tiedostaan ne heille sopivat parhaat ratkaisut. Tärkeintä kuitenkin on se, että vauva sitä ruokaa ja läheisyyttä saa. Ammattihenkilökunnan tulisi tukea ja opastaa, mutta ei pakottaa eikä missään nimessä syyllistää.