Sitähän monessa asiassa olettaa, että jokin menee tietyllä tapaa tai tuntuu tietynlaiselta. Sitä asettaa itselleen mielikuvia asioiden kulusta ja tuntemuksista, niin hyvissä kun huonoissa asioissa. Tavallaan jopa luulee tuntevansa itsensä liian hyvin. Melkein sillä asettaa paineita itselleen miltä mikäkin pitäisi tuntua tai tekee joistain asiasta kauhuskenaarion ennen kun asiaa on edes kokenut, mutta se onkin lopulta jokin muu mikä saa kauhun valtaan. Tiedätkö mistä puhun? Tämä voi olla tietyntyyppisten ihmisten ongelma, luulen ainakin sen osittain liittyvän minun persoonaan. Osittain toki tapahtuneisiin asioihin, jotka ovat ajan saatossa ruokkineet tuota piirrettä.

Töyhtiäisen kuoleman jälkeen olen suorastaan kokenut pelkotiloja tietyissä tilanteissa. Aluksi pelkäsin jopa mennä kauppaan, tuntui kun kaikki olisi katsonut, että tuo on kuolleen lapsen äiti. Jokaisen silmissä olisi paistanut sääli, vaikka eihän kukaan tiennyt. Pelkäsin myös törmääväni tuttuihin, että heille joutuisin selittämään mitä tapahtui. Toki myös pelkäsin, että romahdan kokonaan yleisellä paikalla. Raskaana olevat ja vauvat ovat olleet minun kipukohta koko tämän melkein kaksi vuotta. Osittain liittyen katkeruuden tunteeseen, mutta osittain tietynlaisiin pelkoihin mitä päässäni olin kuvitellut. Toki heihin väistämättä olen törmännyt ja joka kerta se on ahdistanut. Ehkä eniten se, että en ole tiennyt heidän taustaa, minun silmissä heillä on ollut se onni joka minulle kuuluisi myös.

Tänä kesänä meidän lähisukuun syntyi pikkuinen, olin varma, että tässä menisi aikaa ennen kun uskaltaisin käydä katsomassa häntä. Mieheni suostuttelun myötä kuitenkin uskaltauduin jo kuukauden jälkeen. En ole kertaakaan ollut niin pienen vauvan kanssa kontaktissa sitten Töyhtiäisen syntymän ja kuoleman. Olin päässäni kuvitellut kuinka tämä vauva näyttäisi Töyhtiäiseltä ja sekoaisin päästäni niin kuin joissain elokuvissa lapsensa menettänyt tekee. Pelkäsin myös, että katkeruus saa inhoamaan heitä. Miltä se sitten oikeasti tuntui? Pelottavalta, ahdistavalta, surulliselta…… mutta tuo pieni viaton vauva ei ollut Töyhtiäinen. Hän ei muistuttanut yhtään Töyhtiäistä, minä en pimahtanut. Äidinvaisto sanoi, että tuota pientä on suojeltava. Samalla rinnassa puristi IKÄVÄ Töyhtiäistä sekä katkeruus siitä, että elämä oli päättänyt meidän kohdalla toisin. Kuitenkin kaikki mitä olin kuvitellut meni toisin, asiat jotka loivat tilanteeseen surun ja ahdistuksen olivat lopulta jossain muualla. Olen nähnyt vauvan nyt kaksi kertaa, toisella kertaa nousi pintaa se, että en ehkä kestä jos häntä kehutaan. Se kirpaisee minua jotenkin syvältä, toki minä äitinä toivoisin, että joku voisi meidän Töyhtiäistä edelleen kehua.

On vielä pari asiaa mihin en ole pystynyt. Näistäkin luonut itselleni tietyn mielikuvan, joten jollain tasolla käyn niitä läpi kokoajan. Yksi niistä on kavereiden lapsien näkeminen, jotka ovat syntyneet samoihin aikoihin Töyhtiäisen kanssa sekä kaksi paikkaa joihin liittyy vahvana muistoja raskausajalta.  Luulen, että lopulta kun uskallan nämä tehdä, eivät nämäkään tilanteet mene niin kuin nyt kuvittelen.

PS. Tää teksti hävisi jonnekin pixeliavaruuteen vahingossa, mutta on onni omistaa nörttimies <3 olet rakas.