Viikatemies sosiaalisessamediassa

Olen jo vuosia ollut aika suorapuheinen enkä ajattele aina mitä sanon, vaan sanon mitä ajattelen. Tavallaan tämä noussut esille siinä, kun on pitänyt oppia pitämään omia puoliaan elämässä. Kukaan ei niitä pidä minun puolestani ja helposti ”joojoo” ihmiset vaan tyytyvät kohtaloon, vaikenevat epäkohdista ja mieltä painavista asioista. Töyhtiäisen kuoleman jälkeen en ole kertaakaan suoranaisesti kokenut tarvetta, että minun pitäisi ”suojella” muita karmealla tosi asialla, että lapsia kuolee. Eniten ehkä ahdistanut ajatus, että roolit vaihtuisi ja minusta tulisi se lohduttaja. Muuten aika suoraan puhunut asioista ja olen sitä mieltä, että näin se kuuluukin mennä. Turha hyssytellä ja en ymmärrä, että miksi ihmiset haluavat elää siellä pumpulissa. Toki järjetön pelkääminen olisi turhaa, mutta tiedostaen myös ne tosiasiat, että niitä kauheita asioita voi tapahtua kenelle tahansa. Myönnän, olen itsekin ollut yhtä naiivi joskus. Silloin sitä ajattelin, että ei minulle tai läheisille vaan niille muille. Onko tämä ajattelumalli luontaista siis ihmiselle? 

Olen monessa tukiryhmässä sosiaalisessamediassa. Kuulun mm. lapsikuolemaperhe-, keskoslapsen äitien sekä hoitohin liittyviin tukiryhmiin. Olen koko tämän ajan ollut sitä mieltä, että ryhmät antaa minulle voimaa ja ymmärrystä. Nyt hiukan perun sanani, ne voi myös ottaa jos kaikki ei ole kokenut täysin samaa. Eräässä ryhmässä tuli esille miten hyvät mahdollisuudet rv25 on lapsella jo selvitä. Töyhtiäinenhän siis syntyi rv25+2. Toin tässä vaiheessa esille, että on myös hyvä ottaa huomioon, että pieni keskonen on todella epäkypsä ja on myös suuri mahdollisuus menettää hänet. MINULLE se on yhtäkuin kuolema. Sain niskaani sanat minun negatiivisuudesta, joka vaikeuttaa kuulemma minun oloakin. Tuntui kun taustalla alkaisi soida muumeista tuttu musiikki kun mörkö saapuu muumilaaksoon. Sieltä se viikatemies tulee ja pilaa sen illuusion ettei mitään voi tapahtua. Kuulemma vastaavissa ryhmissä pitäisi olla vaan positiivinen ja tsemppaava, toki tätä ehdottomasti eniten, mutta minä ainakin haluaisin rehellisiä mielipiteitä kun hyssyttelyä. Pitääkö aina olla niin ällöpositiivinen ja ei mun tarkoitus ollut edes luoda mitään negatiivisuutta, vaan realiteettia asiaan. Lisäksi sain kuulla kuinka kaikki on kiinni asenteesta ja en kuulemma ole mihinkään tyytyväinen. Olen taipuvainen pessimismiin, myönnän, mutta osittain se on puhtaasti vaan itsesuojeluvaistoa. Aina se ei edes ole pessimismia vaan realismia. Onnea niille, jotka näiden kokemusten jälkeen jaksavat olla optimistinen! Ehkä minäkin joskus siihen vielä pystyn. Nuo kommentit meni kuitenkin niin syvälle ihon alle, että koin paremmaksi, että tää viikatemies poistuu ryhmästä. Eihän sitä tiedä jos lapsen kuolema, vaikka tarttuu. 

Toinen asia mitä hiukan olen alkanut pelkäämään, että olenko vaarallisilla vesillä blogini kanssa? Vaikka olen suhteellisen anonyymina kirjoittanut, mutta olen myös pikkuhiljaa tuonut tietoisesti esille kuka olen. En ole saanut muuta kun positiivista palautetta ja kiitos siitä. Pelkään, että joudutaan paskaryöpyn ympärille enkä voi suojella itseäni ja Töyhtiäistä siltä. Tovi sitten tuli nimittäin todistettua, miten nopeasti tsemppaava sosiaalisenmedian ryhmä voi kääntyä ryhmänperustajaa vastaan. Hän saa vaikean tilanteen lisäksi myös ilkeitä kommenteja ja asioita menneisyydestä jopa kaivellaan. Tuon kuitenkin niin vahvasti esille blogissani ajatukseni, että niillä olisi helppo hyökätä minua vastaan. Ehkä pelkoni on turha?

Suhteet Oma elämä Syvällistä

Jatkoa hyväntekeväisyys projektille keskosvauvoille

Viime vuoden lopussa, juuri ennen joulua, kävin tekemässä Kuopion yliopistollisen sairaalan vastasyntyneiden teho-osastolle lahjoituksen. Meitä oli hieno porukka kasassa, lahjoitimme peittoja, myssyjä ja sukkia. Olen edelleen todella kiitollinen jokaiselle joka jaksoi osallistua projektiin. Varmasti olemme saaneet ainakin yhden pienen lämpimäksi ja yhdet vanhemmat kiitollisiksi. Nyt on aika alkaa herätellä projektia uudestaan! Joten te jotka olitte jo viime vuonna mukana; nyt on hyvä aika alkaa katsomaan käsityövälineitä esille, myös te jotka viime vuonna ette ehtineet ja te jotka kuulette tästä vasta ensimmäisen kerran! Käyttötavara on kuluvaa, varsinkin kun niitä joudutaan useasti pesemään kuumassa tai pakastamaan. Joten tarvetta varmasti alkaa olemaan, jotta saadaan huonot pois käytöstä. En ainakaan ole tietoinen, että pyörisi tällä hetkellä kyseiselle sairaalalle muuta samanlaista projektia. Viime vuoden projektista voit lukea seuraavista linkeistä https://suruasuutassatalossa.blogspot.com/2017/10/hyvantekevaisyys-keskosvauvoille.html ja https://suruasuutassatalossa.blogspot.com/2017/12/lahjoituksen-aika.html

Projektilla on myös facebook sivut; Ilona keskosille. Lahjoituksen on tarkoitus tapahtua jälleen kerran loppu vuonna.

Olen itse ollut aika laiska käsitöissä viime aikana, joten katsotaan kuinka sujuu. Tärkeintä on kuitenkin se ajatus mihin ne tulee kun se kädenjälki työssä. Yhden isomman projektin tein kissalle, virkatun pedin. Eilen aloitin myös virkkaamaan pupua Töyhtiäiselle syntymäpäivälahjaksi. Meillä on lyhty täynnä pehmoja, mutta äidin tekemä puuttuu <3. Tämän myötä koukut ja puikot esille!

img_20180719_164740.jpg

Suhteet Oma elämä Lapset Syvällistä