Olen jo vuosia ollut aika suorapuheinen enkä ajattele aina mitä sanon, vaan sanon mitä ajattelen. Tavallaan tämä noussut esille siinä, kun on pitänyt oppia pitämään omia puoliaan elämässä. Kukaan ei niitä pidä minun puolestani ja helposti ”joojoo” ihmiset vaan tyytyvät kohtaloon, vaikenevat epäkohdista ja mieltä painavista asioista. Töyhtiäisen kuoleman jälkeen en ole kertaakaan suoranaisesti kokenut tarvetta, että minun pitäisi ”suojella” muita karmealla tosi asialla, että lapsia kuolee. Eniten ehkä ahdistanut ajatus, että roolit vaihtuisi ja minusta tulisi se lohduttaja. Muuten aika suoraan puhunut asioista ja olen sitä mieltä, että näin se kuuluukin mennä. Turha hyssytellä ja en ymmärrä, että miksi ihmiset haluavat elää siellä pumpulissa. Toki järjetön pelkääminen olisi turhaa, mutta tiedostaen myös ne tosiasiat, että niitä kauheita asioita voi tapahtua kenelle tahansa. Myönnän, olen itsekin ollut yhtä naiivi joskus. Silloin sitä ajattelin, että ei minulle tai läheisille vaan niille muille. Onko tämä ajattelumalli luontaista siis ihmiselle? 

Olen monessa tukiryhmässä sosiaalisessamediassa. Kuulun mm. lapsikuolemaperhe-, keskoslapsen äitien sekä hoitohin liittyviin tukiryhmiin. Olen koko tämän ajan ollut sitä mieltä, että ryhmät antaa minulle voimaa ja ymmärrystä. Nyt hiukan perun sanani, ne voi myös ottaa jos kaikki ei ole kokenut täysin samaa. Eräässä ryhmässä tuli esille miten hyvät mahdollisuudet rv25 on lapsella jo selvitä. Töyhtiäinenhän siis syntyi rv25+2. Toin tässä vaiheessa esille, että on myös hyvä ottaa huomioon, että pieni keskonen on todella epäkypsä ja on myös suuri mahdollisuus menettää hänet. MINULLE se on yhtäkuin kuolema. Sain niskaani sanat minun negatiivisuudesta, joka vaikeuttaa kuulemma minun oloakin. Tuntui kun taustalla alkaisi soida muumeista tuttu musiikki kun mörkö saapuu muumilaaksoon. Sieltä se viikatemies tulee ja pilaa sen illuusion ettei mitään voi tapahtua. Kuulemma vastaavissa ryhmissä pitäisi olla vaan positiivinen ja tsemppaava, toki tätä ehdottomasti eniten, mutta minä ainakin haluaisin rehellisiä mielipiteitä kun hyssyttelyä. Pitääkö aina olla niin ällöpositiivinen ja ei mun tarkoitus ollut edes luoda mitään negatiivisuutta, vaan realiteettia asiaan. Lisäksi sain kuulla kuinka kaikki on kiinni asenteesta ja en kuulemma ole mihinkään tyytyväinen. Olen taipuvainen pessimismiin, myönnän, mutta osittain se on puhtaasti vaan itsesuojeluvaistoa. Aina se ei edes ole pessimismia vaan realismia. Onnea niille, jotka näiden kokemusten jälkeen jaksavat olla optimistinen! Ehkä minäkin joskus siihen vielä pystyn. Nuo kommentit meni kuitenkin niin syvälle ihon alle, että koin paremmaksi, että tää viikatemies poistuu ryhmästä. Eihän sitä tiedä jos lapsen kuolema, vaikka tarttuu. 

Toinen asia mitä hiukan olen alkanut pelkäämään, että olenko vaarallisilla vesillä blogini kanssa? Vaikka olen suhteellisen anonyymina kirjoittanut, mutta olen myös pikkuhiljaa tuonut tietoisesti esille kuka olen. En ole saanut muuta kun positiivista palautetta ja kiitos siitä. Pelkään, että joudutaan paskaryöpyn ympärille enkä voi suojella itseäni ja Töyhtiäistä siltä. Tovi sitten tuli nimittäin todistettua, miten nopeasti tsemppaava sosiaalisenmedian ryhmä voi kääntyä ryhmänperustajaa vastaan. Hän saa vaikean tilanteen lisäksi myös ilkeitä kommenteja ja asioita menneisyydestä jopa kaivellaan. Tuon kuitenkin niin vahvasti esille blogissani ajatukseni, että niillä olisi helppo hyökätä minua vastaan. Ehkä pelkoni on turha?