”Miten sinä olet jaksanut?”

Katsoin taannoin itseäni peilistä, katsoin syvälle silmiini. Pienessä hetkessä koin pikakelauksen viimeisestä viidestä vuodesta. Siinä minä katsoin omaa peilikuvaani. Minä hengitin, minä hymyilin ja syvällä silmissäni näkyi edelleen loputon suru. Voin kuitenkin sanoa itselleni, että minä elän ihan mielekästä elämää. Elämässäni on iloja ja suruja, isoja ja pieniä ongelmia, mutta se on elämisen arvoista. Pari kolme vuotta sitten en olisi uskonut pystyväni tähän. Vanhat blogikirjoitukset palauttavat mieleeni, miten eksynyt olin. En nähnyt iloa ja onnea vaihtoehtona. Taas pysähdyn miettimään, miten olen pystynyt tähän. Edelleen välillä vajoan, mutta vain hetkellisesti. Välillä sitä jopa toivoisi, että olisi enemmän aikaa surulle. Mieluiten sen syvimmän surun kohtaisi hallitusti ja tietoisesti, sen yllättäessä sitä on vaikeampi käsitellä. Ja sitten taas toisaalta huomaan miten arkisesti sitä voikaan puhua kuolleesta lapsesta. Eihän kukaan ajattele minun olevan tunteeton? Sitä en nimittäin suinkaan ole. Se oma lapsi, tässä tapauksessa kuollut lapsi, on vain itselle osa arkipäivää. Hänestä edelleen puhutaan ja jatkuva puhuminen on ajanut siihen, ettei jokainen puhe nosta syvimpiä tunteita pintaan.

Kaiken minä kuitenkin peilaan lapsen menetyksen kautta. Onhan se nyt elämäni suurin käännekohta, ja edelleen olen sitä mieltä, että on elämä ennen ja jälkeen kuoleman. Olen hiukan hämmentynyt, miten mielestäni hyvin olen käsitellyt syöpädiagnoosiani. Tai sitten yritän valehdella itselleni miten ”vähän” se minuun on vaikuttanut. Luulen, että suurin kivi harteiltani tippui siinä vaiheessa, kun todettiin ettei kyse ole elämästä ja kuolemasta. Kyllä minä kaikesta muusta selviän, kun olen lapsen menetyksen joutunut kestämään, ja sen kanssa elän lopun elämää. Toisaalta eipä sitä lapsen kuolemankaan kohdalla kysytty lupaa, selviätkö? Jaksatko kantaa? Se on vaan jaksettava. Siihen voi kuitenkin vaikuttaa heittääkö lopun elämän hukkaan, ja vaipuu lopulliseen epätoivoon ja synkkyyteen. On vain yritettävä etsiä niitä ilon aiheita elämään, onneksi niitä löytyy ihan läheltä. Kun vaan muistaisi kiireisessä arjessa niitä vaalia.

Kukaan ei ole koskaan luvannut, että suurimmat pelot ja kauheudet olisivat meidän osaltamme tässä. Mutta jatkuvassa pelossa en voi kuitenkaan elää. Pelko iskeytyy syvälle sydämeen aina silloin kun Hosulille ja Sosuli sattuu jotain. Olen taitava värittämään tilanteita, miten pahasti olisi voinut käydä. Sitä mukaa karsin riskitilanteita pois. Sieluni silmin pystyn näkemään kuinka pahasti olisi voinut käydä. Se tunne on niin voimakas, että tunnen sen koko vartalossani. Ahdistun niistä usein niin pahasti, että jatkossa minimoin niiden tilanteiden uudelleen tapahtumista. Eli on jotain asioita mitä minun pitää vain hyväksyä itsessäni, mitkä ovat suora seuraus Töyhtiäisen menetyksestä. Voin kuitenkin sanoa, että olen itsestäni jopa ylpeä, miten edelleen pystyn elämään. Lapsen kuolemasta ei selviä, eikä edes tarvitse. Se on kuitenkin otettava osaksi omaa elämää, jotta elämällä olisi vielä asioita antaa ja se tuntuisi elämisen arvoiselta.

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään Syvällistä

Kaksin kappalein kaksivuotiaita

Voitteko kuvitella, minun vauvat täyttävä 2- vuotta. Kaksi kokonaista vuotta, aivan käsittämätöntä. Vastahan he syntyivät. Vastahan he jokeltelivat mahallaan ja nyt jalat otettu alle jo ajat sitten. Puhuvat höpöttävät jopa neljän sanan lauseita. Minä tykkään tästä vaiheesta, vaikka omatahtokin on kova. Nyt minä ymmärrän heitä, ainakin jos sille tuulelle sattuvat, ja he ymmärtävät meitä. Huomattavasti helpompi selittää miksi mitäkin tehdään ja kiva leikkiä ihan oikeita leikkejä. Ovat myös oppineet sanan yhdessä merkityksen, mutta yleensä se on vielä minun ja minä. Toinen toistaan matkivat niin hyvässä kun huonossakin. 2- vuotiailla tuntuu olevan myös empatiakykyä ja huumorintajua.

Millaista se arki sitten on kahden taaperon kanssa? Vauhdikasta ainakin. Edelleen yksi ei mene siinä missä kaksi, vaikka on heistä alkanut seuraa olemaan myös toisilleen. Kuitenkin herkästi se kääntyy riidaksi leluista. Meillä eletään aikataulutettua elämään. Näin on ollut aina ja näin myös jatketaan. Tämä helpottaa meitä ja lapsia, kaikki tietää mitä milloinkin tapahtuu. Rytminmuutokset ja huonot unet näkyvät helposti itkuisuutena ja raivona, joten yritämme välttää niitä. Olisihan se välillä kiva elää vapaammin, mutta sen aika on myöhemmin. Ollaan pidetty arki normaalina myös minun sairastumisen ja leikkauksen aikana. Tärkeä oli luoda edes jotain kautta turvaa, vaikka selkeästi he vaistosivat jotain olevan meneillään.

Millaisia he sitten ovat? Herra A eli Hosuli on vauhtiveikko, omistaa myös erittäin hyvän huumoritajun. Hymyilee paljon, höpöttää paljon. Rakastaa traktoreita, dinosauruksia ja robotteja. Muumit on myös mieleen, erityisesti Haisuli. Tykkää riehumisleikeistä, isä on niissä taitavampi, mutta jaksaa myös keskittyä kirjojen lukuun ja palapelien tekoon. Pohjimmiltaan herkkäpoika, joka tykkää seurata sylistä mitä keittiössä tapahtuu. Välillä kiusoittelee siskoa hiukan uhallaan. Pää tulee yleensä kolmantena jalkana ja herkästi matkassa tulee haavereita mukaan. Aina ei jaksaisi keskittyä oleelliseen, onhan pukeminen tai pytyllä käynti aika tylsiä juttuja.

Neiti B eli Sosuli on topakkatyttö, joka tietää mitä tahtoo ja jaksaa keskittyä oppimaan sen. Rauhallisempi kun veljensä, mutta suuttuessaan siitä kuulee myös naapurit. Hymyilee hiukan harkitummin, mutta leveästi. Höpöttää paljon, yleensä selkeitä asioita. Rakastaa omaa vauvanukkea ja eläimiä. Muumit myös hänen mieleen. Tykkää selkeistä rauhallisistakin leikeistä, jaksaa keskittyä rakentamaan dubloja tai piirtämään kuvia. Tykkää lukea kirjoja ja on taitava palapelien tekijä. Herkästi kaikki on hänen ja haluaisi tehdä asiat hänen tavallaan. Hänen kanssa yleensä pystyy kuitenkin neuvottelemaan asioista. Joissain asioissa hyvin takertunut minuun. Joskus heittäytyy villiksi veljensä kanssa. Kaikki saa hyvät naurut kun he demonstroivat kuinka mm. äiti ja isä kävelee.

Olette ihania täydellisiä juuri sellaisena kuin olette. Kiitos, että olette minun. Äiti rakastaa teitä todella paljon. Hyvää syntymäpäivää rakkaat.

Äiti tietää, että isosisko on teidän juhlissa viikonloppuna. Te ette vain näe häntä. Hän lähettää teille tuhat suukkoa ja halia, paljon tähtipölyä ja onnea.

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus