”Miten sinä olet jaksanut?”
Katsoin taannoin itseäni peilistä, katsoin syvälle silmiini. Pienessä hetkessä koin pikakelauksen viimeisestä viidestä vuodesta. Siinä minä katsoin omaa peilikuvaani. Minä hengitin, minä hymyilin ja syvällä silmissäni näkyi edelleen loputon suru. Voin kuitenkin sanoa itselleni, että minä elän ihan mielekästä elämää. Elämässäni on iloja ja suruja, isoja ja pieniä ongelmia, mutta se on elämisen arvoista. Pari kolme vuotta sitten en olisi uskonut pystyväni tähän. Vanhat blogikirjoitukset palauttavat mieleeni, miten eksynyt olin. En nähnyt iloa ja onnea vaihtoehtona. Taas pysähdyn miettimään, miten olen pystynyt tähän. Edelleen välillä vajoan, mutta vain hetkellisesti. Välillä sitä jopa toivoisi, että olisi enemmän aikaa surulle. Mieluiten sen syvimmän surun kohtaisi hallitusti ja tietoisesti, sen yllättäessä sitä on vaikeampi käsitellä. Ja sitten taas toisaalta huomaan miten arkisesti sitä voikaan puhua kuolleesta lapsesta. Eihän kukaan ajattele minun olevan tunteeton? Sitä en nimittäin suinkaan ole. Se oma lapsi, tässä tapauksessa kuollut lapsi, on vain itselle osa arkipäivää. Hänestä edelleen puhutaan ja jatkuva puhuminen on ajanut siihen, ettei jokainen puhe nosta syvimpiä tunteita pintaan.
Kaiken minä kuitenkin peilaan lapsen menetyksen kautta. Onhan se nyt elämäni suurin käännekohta, ja edelleen olen sitä mieltä, että on elämä ennen ja jälkeen kuoleman. Olen hiukan hämmentynyt, miten mielestäni hyvin olen käsitellyt syöpädiagnoosiani. Tai sitten yritän valehdella itselleni miten ”vähän” se minuun on vaikuttanut. Luulen, että suurin kivi harteiltani tippui siinä vaiheessa, kun todettiin ettei kyse ole elämästä ja kuolemasta. Kyllä minä kaikesta muusta selviän, kun olen lapsen menetyksen joutunut kestämään, ja sen kanssa elän lopun elämää. Toisaalta eipä sitä lapsen kuolemankaan kohdalla kysytty lupaa, selviätkö? Jaksatko kantaa? Se on vaan jaksettava. Siihen voi kuitenkin vaikuttaa heittääkö lopun elämän hukkaan, ja vaipuu lopulliseen epätoivoon ja synkkyyteen. On vain yritettävä etsiä niitä ilon aiheita elämään, onneksi niitä löytyy ihan läheltä. Kun vaan muistaisi kiireisessä arjessa niitä vaalia.
Kukaan ei ole koskaan luvannut, että suurimmat pelot ja kauheudet olisivat meidän osaltamme tässä. Mutta jatkuvassa pelossa en voi kuitenkaan elää. Pelko iskeytyy syvälle sydämeen aina silloin kun Hosulille ja Sosuli sattuu jotain. Olen taitava värittämään tilanteita, miten pahasti olisi voinut käydä. Sitä mukaa karsin riskitilanteita pois. Sieluni silmin pystyn näkemään kuinka pahasti olisi voinut käydä. Se tunne on niin voimakas, että tunnen sen koko vartalossani. Ahdistun niistä usein niin pahasti, että jatkossa minimoin niiden tilanteiden uudelleen tapahtumista. Eli on jotain asioita mitä minun pitää vain hyväksyä itsessäni, mitkä ovat suora seuraus Töyhtiäisen menetyksestä. Voin kuitenkin sanoa, että olen itsestäni jopa ylpeä, miten edelleen pystyn elämään. Lapsen kuolemasta ei selviä, eikä edes tarvitse. Se on kuitenkin otettava osaksi omaa elämää, jotta elämällä olisi vielä asioita antaa ja se tuntuisi elämisen arvoiselta.
