Ajattelin avata meidän kaksikon unitaivalta. Palataan ihan siihen aikaan kun he olivat pienen pieniä vauvoja, voin heti sanoa alkuun että aika on kuultanut varmasti osan näistäkin muistoista. Hosuli ja Sosuli syntyivät siis alle kolme kiloisina, joten ihan aluksi syötimme heitä ympäri vuorokauden noin kolmen tunnin välein. En muista tarkalleen oliko se ihan heti vai melko heti kun alettiin heidät myös kapaloimaan. He nukkuivat aluksi yhdessä samassa pinnasängyssä meidän sängyn vieressä. Sen käydessä pieneksi, molemmat saivat oman pinnasängyn.

Kun aikataulutetuista syötöistä sai luopua, nähtiin meille parhaaksi syöttää heidät samaan aikaan kun toinen heräsi. Muistelen heidän heränneen noin 2-5 kertaa yössä yhteensä. Iltaisin nukutusrumba oli aina pitkä. Heidän oppiessa kääntymään alettiin luopumaan kapaloista, tässä välissä he hetken nukkuivat ”kehdoissa”, koska selkeästi tunsivat pelottavaksi suuren sängyn. Otettiin unipussit käyttöön ja meille se tuossa tilanteessa oli pelastus. Se antoi heille suojaa ja lämmikettä, mutta myös minulle mielenrauhaa. En siis suostunut tukehtumisvaaran takia laittamaan mitään ylimääräistä sänkyihin. Jopa reunapehmusteista luovuttiin, koska kerran Sosuli naama oli kiinni siinä ja säikähdin. Edelleen meillä siis pussit käytössä, mutta nykyään uskallan jo pehmolelujen antaa olla heillä.

Yöunien määrästä ei ole muistikuvia tai edes kellonajoista, mutta en muista kokeneeni tuolloin heidän olleen mitenkään erityisen huonoja nukkujia ainakaan. Päivärytmi alkoi selkeentyä siinä puolen vuoden iässä. He nukkuivat kolmet päiväunet 10kk asti, koska ne olivat kestoltaan lyhyet. Nukkuivat sekä sisällä että ulkona. Ollaan aina pidetty kiinni siitä, että he pysyisivät samassa rytmissä. Välillä siinä onnistuen ja välillä taas ei. 10kk kohdalla huomasin heidän nukkuvan paremmin päiväunet vaunuissa ja siellä minulla oli toivo saada heidät jatkamaan unia. Sängyssä he aina herättivät toisen, vaikka kokeilimme välillä eri huoneitakin. Päiväunien pidentymisen myötä siis jätimme kolmannet unet pois.

Samoihin aikoihin luovuimme yömaidosta veden avulla. Sosulin kanssa tämä onnistui mahtavasti, Hosulin kanssa ei. Hosuli alkoi herätä monta kertaa yössä, noin tunnin tai kahden välein, en saanut kun vesihuikalla rauhoittumaan. Samaan aikaan alkoi Sosulin aikaiset aamut. Hän siis alkoi 4-5 aikaan raivoamaan enkä saanut häntä mitenkään rauhoittumaan. Tuolloin olin todella väsynyt. Nukahtelin vauva sylissä sänkyyn kun jaksanut valvoa, vaikka olin varma ettei meillä perhepedissä nukuta. Sekoilin myös väsymyksen takia yöllä. Kauhein mitä tapahtui oli se, että olin laittanut Hosulin Sosulin päälle/viereen nukkumaan. Säpsähtelin myös siihen kun pelkäsin vauvan tukehtuneen sänkyyn.

1-vuotiaana pidimme heille vähän puolivahingossa unikoulun. Tämän myötä Hosulin yöt parani, mutta Sosuli edelleen heräsi hyvin aikaisin. Otin tuolloin Ensikotiyhdistykseenkin yhteyttä, mutta meidän ongelma ratkesi ennen tuota varattua aikaa. Pidin Sosulille pistäytymisunikoulun, jonka myötä aamut lopulta piteni. Olimme siirtäneet heidän samoihin aikoihin omaan huoneeseen nukkumaan. Kun yöt alkoi korjaantumaan ei mennyt kovin kauan kun alkoi päiväunisekoilut.

Alkukesästä siis mennä jolkotin vaunujen kanssa. Sosuli teki selkeästi siirtymää yksiin uniin ja oli kauhean työn sekä tuskan takana saada heidät samaan rytmiin. Tarpeet olivat ensimmäisen kerran täysin erit. Pitäisi huomioda yksilönä, mutta samalla toimivuuden takia niputtaa yhteen. Päiväunet olivat myös todella lyhyet, joten tämä vaikeutti yksiin siirtymistä. Tuolloin olin toisen kerran Ensikotiyhdistykseen yhteydessä, vaikkakin taas ongelma ratkesi ennen varattua aikaa. Loppukesästä aivan yhtäkkiä he itse pidensivät yöunia. Yöunet pidentyivät 10,5-11 tunnista 12 tuntiin, jopa kahteentoista ja puoleen tuntiin. Tämän myötä oli helppo alkaa siirtyä yksiin päiväuniin, samalla alkoi sisällä nukkumisharjoittelu. Joka tuolloin tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta aiempien kokeilujen pohjalta. Yhden päivän unikoulutin Sosulia, Hosuli sopeutui paremmin. Vain yhden unikoulupäivän jälkeen unille laitto sisälle alkoi onnistui, vaikkakin kestossa oli petraamista. Yöunet hiukan aikaistui, noin vartilla.

Noin kuukausi meni todella hyvin. Päiväkodin aloitus on tuonut uudet vaikeudet nyt. Aamut aikaistunut ja päiväkodissa ei meinaa uni maistua. Pahimpina päivinä Sosuli ei ole nukkunut yhtään. Tämän myötä kuvioihin on tullut takaisin ”toiset” päiväunet/lepohetki päiväkotipäivinä. Tällä viikolla kuitenkin parina päivänä nukkuneet 1,5h eli jospa nyt alkaisi sujua.

Eilen menivät himpun myöhemmin nukkumaan, mutta heräsivät normiaikaan eli talviaikaa vaille 6. Katsotaan miten tässä uudessa ajassa nyt lähtee rullaamaan. Pääsääntöisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että meillä nukutaan hyvin. Omat kikkailut on, mutta melkein aina yöt on täysiä, joten siitä on hyvä pohja kaikelle. Itse suosittelen unikoulun pitämistä ja lempeitä tapoja ohjata jo pientä vauvaa, koska kaikille kuuluu hyvät unet. Pyytäkää apua, toimikaa loogisesti ja päättäväisesti. Niinkin tylsästi kun ne samat rutiinit aina, toistoja ja kaikilla nukuttajilla samat tavat. Muistakaa myös, että lapsia, vanhempia sekä tapoja on erilaisia, oikeastaan kokeilemalla vaan selviää mikä toimii.

Tänään tuli kuluneeksi 4 vuotta Töyhtiäsen kuolemasta. Yleensä olen kokenut syntymäpäivän pahempana kuin kuolinpäivän. Syntymäpäivässä on aina ollut se ilon ja surun ristiriita. Kuolinpäivässä kaikki on vaan ollut lopullista, pelkkää surua. Tänään tämä päivä on tuntunut kuitenkin erityisen hankalalta. Viime aikoina olen löytänyt itseni tilasta, jossa oli pian Töyhtiäisen kuoleman jälkeen. Siinä tilassa tuntuu kun tavallaan kaikki ympärillä katoaa, olen vain minä ja ajatukseni. Sellainen tyhjyys tunne, että kaikki muu on ulkopuolella elämästäni. Samaan aikaan on kuitenkin tunne että kaikki tuijottaa. Olisin jotenkin outo ja erilainen. Kaikki näkisi minusta päällepäin mitä olen kokenut ja mitä koen.

”Olen rämpinyt surussa syvässä, melkein hukkunut kyynelten valtamereen.

Olen parsinut sydäntäni vain huomatakseni sen aukeavan aina uudelleen. Huutaen itkenyt, räkää hiuksiltani pyyhkinyt, toivoen kuolevani siihen tunteeseen.

Olen rämpinyt surussa syvässä, sirpaleista elämäni uudelleen koonnut. Epätoivon edessä anellut ”tuokaa hänet takaisin.”

Kävellyt kaduilla ilman päämäärää, merkitystä, ilman tarkoitusta elämälle. Tyhjyyteen huutanut kärsimykseni ja itkenyt itseni uneen.”

Tämä päivä kääntyy kohta huomiseksi. Lupasin itselleni koota itseni huomiseksi. Avata taas läppäriltä koulujuttuni niin kun tässä elämässä nyt kuuluu. Lupaan ainakin yrittää.

Palaan suruni alkuun,työstän ajatuksiani uudelleen. Loppuun katkelmia blogistani vuosien varrella.

6.11.2016 ”Suru pitää sisällään monta tunnetilaa, joista kukin vuorollaan nostaa enemmän päätänsä. Välillä suru on on myös kaikkien tunteiden sekamelska, josta en itsekään ota selvää. Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on suunnaton ikävä. Ikävä joka puristaa rintaani.”

24.2.2017  ”Toisaalta tuntuu niin hullulta, että tätäkö tämä tulee olemaan lopun elämää. Ei tätä kestä kukaan! 5kk lapseni menetyksestä ja tuntuu, että olisin kärsinyt monen vuoden ajan. Joka suunnalta henkistä turpiin ottoa.”

21.10.2017 ”Niin sitä on sanottu, että ajan myötä asioiden kanssa oppii elämään. Kai tämä on jonkun asteista oppimista sitten. Olen oppinut elämään surun kanssa enkä tavoittele edes sitä samanlaista tunnetta mitä oli ennen Töyhtiäisen kuolemaa.”

11.5.2018 ”Nykyään en itke jokaisesta herkästä ja ahdistavasta aiheesta, olen alkanut pitämään niitä entistä enemmän sisälläni. Enkä ole ehkä ollut niin avoin tunteistani kun mitä aluksi olin, osittain en ole kokenut sille niin vahvaa tarvetta ja osittain en ole halunnut olla aina se ilonpilaaja.”

14.8.2019 ”Välillä tuntuu, että jotkut ihmiset ajattelevat minun jumittuneen menneeseen. Tämä kaikki olisi liikaa. Ehkä, ken tietää, voihan se olla liikaa. Eihän kai yleensä kuolleiden ihmisten syntymäpäiviä juhlita? Mutta en osaisi olla muutenkaan, minun esikoiseni on yhtä tärkeä, kun kaksi muutakin lastani.”

13.3.2020 ”Onneksi nykyään voin jo luottaa siihen, että se möykkypilvi repeää vielä. Se ei ole tullut jäädäkseen. Se vaan nyt seilaa hetken mukana, purkautuen lopulta pieniksi mustiksi hattarapilviksi, joita on helpompi käsitellä.”