Arki tulla jolkottaa. Mies on palaamassa töihin lomalta ja meillä on myös pian ihan uusi arki koittamassa. Hosuli ja Sosuli lähtevät parin viikon päästä päiväkotiin ja minä palaan opintojen pariin. Aluksi opiskelen etänä ja loppu vuonna olisi tarkoitus mennä harjoitteluun.

Voidaanko vielä perua? Olen nauttinut viime aikoina kovin paljon kotona olemisesta. Toki miehen lomalla voi olla jokin vaikutus 🤭. Vielä jos saisin suunnitella uusiksi, en ehkä raaskisi laittaa vielä päiväkotiin. Tiedostan kyllä, että tämä on melkein pakkorako, koska opintoni on edettävä. En epäile yhtään etteivätkö he pärjäisi päiväkodissa. Hosuli on varmasti heti elementissään menossa pää kolmentana jalkana. Sosulikin heti kun ensin varovasti seuraa mikä tämä juttu nyt on ja ketä on nämä ihmiset. Onneksi heillä on myös toisensa. Aluksi voi olla raskaita päiviä ja tämä voi heijastua kiukkuna, mutta uskon et ajallaan tottuvat uuteen. Vaikeinta tämä ehkä on nyt minulle. Jotain luopumisen tuskaa kenties. Jopa vaikeutta antaa niin pitkiksi ajoiksi lapseni jonkun toisen vastuulle ja huolehdittavaksi. Ihmisille joita en edes vielä tunne, jotka eivät tunne lapsiani tai meitä. Ihmisille, jotka eivät tunne meidän taustaa. Jotain menettämisen pelkojakin tähän liittyy. Lisäksi kai tämä on taas minulle muistutus ettei Hosuli ja Sosuli ole enää vauvoja. Tuntuu vähän haikealta.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen niin kovasti nauttinut nyt kotona olemisesta. En haluaisi myöskään päästää tästä ”rennosta” menosta irti, ei ole mitään tiukkoja aikatauluja, vaikka tavallaan kokoajanhan meillä on aikataulut ja rytmi. Silti ollaan voitu esimerkiksi nukkua aamulla pitkään, Hosuli ja Sosuli ovat nukkuneet jopa 12- melkein 13h tunnin yöunia heräämättä. Ollaan siis herätty joskus vasta yli 8. He vaihtoivat lomasetukselle kun mies jäi lomalle, tätä ennen herättiin aina hyvinkin ennen 7, jopa ennen 6. Ollaan myös loman aikana saatu päiväunet ihan hyvään kuntoon. Siirryttiin yksiin uniin ja opeteltiin nukkumaan omassa sängyssä, nukkuvat nyt vaihtelevin menestyksin siellä. Ollaan myös tehty kaikkea mukavaa yhdessä, vaikka ihan oman kaupungin antimia hyödynnetty.

Keho ja mieli reagoi minulla taas tähän kaikkeen. Tavallaan niin intensiiviseen uuteen ja samalla seilaan mielessäni mennyttä. Tarkemmin aikaa Töyhtiäisen kanssa. Kertailen asioita mitä on tapahtunut, tasan neljä vuotta sitten hän aukaisi silmänsä ensimmäistä kertaa. Keho elää myös omaa elämään, outoja ahdistuskohtauksia tulee ihan puskista taas. Tuntuu siis vaikealta ja raskaalta hengittää, ihan kun ilma loppuisi. Onneksi olen nykyään pystynyt paremmin käsittelemään näitä kohtauksia.

Katsotaan millaiseksi meidän syksy näyttäytyy, ainakin paljon uutta ja ihmeellistä. Toivottavasti uudet asiat tuo myös hyvin juttuja meidän arkeen.

Näin kesän lopussa alkaa ajanjakso, jolloin alan oirehtimaan eniten. Tämä on myös aina ollut se kaikista pisin jakso, päättyen yleensä lokakuun alkuun. Jolloin Töyhtiäisen syntymäpäivä, yhteinen eletty aika sekä kuolinpäivä on ohitettu. Alan oirehtimaan noin kuukausi ennen syntymäpäivää. Päivällä jaksan ja voin ihan hyvin, Hosuli ja Sosuli pitää huolen siitä etten voi jäädä ajatusten sekä surun valtaan. Monesti se korttitalo leviää sitten illalla, varsinkin jos en unta saa.

Aloin jo viime kuussa kärsimään enemmän, jopa päivittäisestä ahdistuksesta sekä unettomuus teki paluuta. Näihin molempiin minulla on lääkitys, mutta silti tuntuu puskevan läpi. Tässä kuussa iltaisin on pyörinyt taas aivan älytön ajatusjuna. Kaikki se loppuraskaus ryöpsähtää mieleen kun hyökyaalto. Se pelko, ahdistus ja epätietoisuus tulevasta. Se kaikki helpotus siitä päätöksestä, että raskautta jatketaan. Siinä kohtaa tuntui ettei tuleva pelota enää, vaikka kaikki oli vielä auki. Kukaan ei osannut sanoa mitä ja mistä esimerkiksi Töyhtiäsen aivojen poikkeavuus merkitsisi lopulta.

Tästä on aika tasan 4 vuotta. Eikä kaiken tuon jälkeen tai tuota ennen tapahtuneen, tullut pieneen mieleenkään, että yhtäkkiä meidän taas vedetään uuteen. Meille syntyy pieni keskosvauva vain viikolla 25+2. En olisi voinut kuvitella pienessä mielessänikään silloin sunnuntaiaamuna, että sen päivän iltana minusta tulee äiti. Edelleen sitä vain miettii, että oikeastiko kaikki tämä tapahtui. Onko kaikki tämä minun elämää. Se on käsittämätön tunne, miten tavallaan kaiken sen sydän muistaa kun eilisen, mutta silti mieli ei haluaisi uskoa sitä todeksi.

Tänä vuonna jälleen kerran haluan, että Töyhtiäselle lähetään heliumpallo matkaan. Joka vuosi olen myös kortin tehnyt, tänä vuonna Hosuli ja Sosuli saavat auttaa äitiä kortin teossa. Niin hienosti piirsivät tässä yksi päivä.

Liitän tähän loppuun linkin minun edelliseen blogiosoitteeseen, jossa kerron Töyhtiäisen alkutaipaleesta. Koskaan en kirjoittanut tähän sitä loppua, se on tuntunut liian raskaalta kirjoittaa. Kenties en halua kirjoittaa sitä loppua, miten se oikeasti meni; Pieni prinsessa.