Hupsista vaan kuinka se aika on taas juossut. Meillä on päivärytmit vähän hakenut paikkaansa. Hosulilla ja Sosulilla on tällä hetkellä hiukan eri tarpeet päiväunien suhteen, niitä on ollut sitten hankala niputtaa yhteen muottiin. Kaikki ylimääräinen aika mennyt kotihommia tehden ja illalla olen ollut niin väsynyt etten ole jaksanut enää kirjoittaa. Harmi, koska onhan tämä monesti todettu miten tärkeää ja terapeuttista tämä minulle on.

Ollaan me nyt myös nautittu, ihana päästä taas lasten kanssa liikkumaan. Ollaan käyty mm. Perheentalolla, rannalla (toki tähän tarvitsen apujoukkoja 😊), nähty ystäviä ja perhettä. Ollaan myös seikkailtu uusissa puistoissa. Mulla tuli niin korvista ulos kodin seinät, samat naamat ja sama puisto. Oli myös ihana kun paistoi pitkään aurinko ja oli lämmintä, toki myös liian kuumakin, varsinkin kun asunto lämpiää niin kovin. Hosuli ja Sosuli on mahtava vauhtikaksikko. Hyvin erilaisia ja omanlaisia yksilöitä, mutta yksi yhdistävä tekijä on ehdottomasti menemisen halu. Ovat alkaneet myös tykkäämään kovasti toisistaan, toista halitaan ja rakastetaan välillä ruttuun asti.

Henkisesti olen voinut ihan hyvin. Jostain syystä uniongelmat ja päänsäryt ovat vaan palanneet. Helle aiheuttaa minulle myös ahdistuskohtauksia. Tuntuu, että on kovin hankala hengittää, ilma on niin kovin paksua ja lämmintä. Luulen myös, että taustapiruna näihin on lähestyvät Töyhtiäisen syntymäpäivät. Eihän niihin ole enää kuin 1,5kk. Monesti jälkeenpäin olen huomannut oirehtivani fyysisesti merkkipäiviin.

Mulla oli myös taannoin taas pakottava tarve tuoda esille, että meillä on kolmas lapsikin. Teki suorastaan mieli huutaa, että ettekö näe?! Taisin ”puolitutulle” apteekintädille kertoa ja avauduin myös perhechatissa kun kerta kysyttiin ketä kuuluu perheeseen. Joku mummokin kysyi kaupungilla, että onko muita lapsia. Vastasin, että on. Kysyi sitten ikää niin vastasin kohta 4, hänelle en sentään kehdannut kuolemasta alkaa puhumaan. Vaikka siitäkin olen avoimesti puhunut. En koe, että on minun taakkani miettiä kestääkö vastaanottaja keskustelua lapsen kuolemasta. On myös ollut erittäin surullista huomata miten ihmiset ovat vain unohtaneet Töyhtiäisen, jopa melko läheisetkin. Joten jatkan hänestä puhumista, että hänet muistetaan.

Palataan taas asiaan, toivottavasti mahdollisimman pian.

Kurjaa kirjoittaa taas ankeaa tekstiä. Viime kerralla kuitenkin kirjoitus auttoi oloani ja möykkypilvi lähti hieman hälvenemään, siksi nyt jatkan valitusvirttäni.

Ajatuksiani riepoo tällä kertaa KORONA. Meillä ei ole siis yhtään mitään hätää. Mies jatkaa normaalisti töissä, nyt vaan tekee aina etänä. Minä olen lasten kanssa kotona, niin kun olisin muutenkin. Taloudellisesti tämä ei siis vaikuta meihin. Kaikki me olemme terveenä, toki pieni huoli riskiryhmään kuuluvista läheisistäni on kokoajan. Eli periaatteessa mikään ei ole meillä kovin muuttunut, mutta… silti on. Tiedän, että nämä asiat koskettaa meitä kaikkia ja joitakin vielä syvemmin. Ajatukseni heille, joita tämä tilanne koskettaa esim. sairastumisen osalta tai taloudellisesti ja osanottoni heille, jonka läheisen tämä sairaus on vienyt mennessään.

Kaikkeen tähän tilanteeseen ja omaan kokemaan peilaten nyt ei varmasti olisi oikea hetki valittaa. Silti tämä kirjaimellisesti kotona olo alkaa käydä mielen päälle. Seinät tulee vastaan, samat naamat joka päivä ja omat ajatuksetkin tökkivät. Jokainen päivä toistaa edellistä. Mikään ei muutu. Epätietoisuudessa eläminen on tuskaista.
Miten tämä tulee jatkumaan? Kauanko tämä jatkuu? Miten ja mihin kaikkeen tämä tulee vaikuttamaan? Kysymyksiä, jotka varmasti monen mielessä pyörii.

Lapset ja mies ovat äärettömän rakkaita, mutta ei varmaan koskaan ole tullut oltua näin paljon nokat vastakkain. Lapsetkin tuntuvat reagoivan siihen ettei muiden naamoja näy ja kaikki paikat kotona on nähty. Kitinää, valitusta ja itkua onhuomattavasti enemmän. Onneksi pääsee sentään ulos, jospa se kevät sieltä pian tulisi. Pidän meitä vahvoina ja silti tämä tilanne on aiheuttanut näin voimakkaita reaktioita. Vai olemmeko kuitenkaan niin vahvoja mitä luulin? Tähän tilanteeseen kun ynnätään mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä yksinäisyys, on sanomattakin selvää millaisiin kriiseihin tämä tilanne voi jotkut ajaa.

Halusin olla lasten kanssa vielä kotona ja taloudellisesti se saatiin järjestettyä. Nyt olisi ollut aikaa käydä, tehdä ja nähdä ihmisiä ennen syksyn koulun ja päiväkodin alkua. En ollut ajatellut, että loppu aika menisi kirjaimellisesti kotona.