Paniikkikohtauksia
On varmaan turha luulo, että kaksi kirjoitusta peräkkäin olisi jotain positiivista. Nyt mennään jo isoilla viikoilla tässä raskaudessa ja synnytys lähestyy väistämättä koko ajan. Mitään suunniteltua ei vielä ole, mutta toivon perjantain ultran jälkeen olevani tässä kohtaa viisaampi. Se, että tämä raskaus on ollut alusta asti henkisesti vaikea niin kyllä tässä alkaa fyysinenkin puhti loppua. Välillä iskenyt epätoivokin. Tuntuu, että sen kun joku vaivaa lopettaa kiusaamasta niin tilalle tulee joku uusi. Kuten nyt mystinen fyysinen vaiva on hiukan rauhoittunut eikä niin valtaa päiviäni, niin saan sitten uuden vaivan riesaksi. Tällä kertaa uusi vaiva kulkee nimellä paniikkikohtaus.
Vastaavanlaisia paniikkikohtauksia, jossa kuolemanpelko mukana sain jo Töyhtiäisen raskausaikana. Pelko ja epätietoisuus tulevasta kuormitti liikaa ja aloin oirehtimaan. Silloin olin melkein varma, että minussa on fyysisesti jotain vikaa esimerkiksi sydämessä. Jossain kohtaa koin sen ahaa- elämyksen ”mitä minä pelkään, kun en tiedä äitiydestä mitään, on lapseni sitten erityinen tai ei”. Tämän jälkeen tilanne tasoittui ja Töyhtiäisen synnyttyä paniikkikohtaukset loppuivat kuin seinään. Nyt sain vastaavia alkuraskaudessa, mutta se oli hyvin hetkellistä ja ne olivatkin nyt pitkään poissa. Nyt viimeiset viikot on ollut täynnä niitä eikä se riitä, että saan sen kohtauksen vaan sen jälkeen on pitkään hyvin ahdistunut olo. Nämä kohtaukset ajoittuvat pahimpina öihin, alan jo sitten iltapäivällä pelkäämään seuraavaa yötä. Näin noidankehä on valmis ja tämä lisää sitten yleistä ahdistuneisuutta myös päivällä. Päivällä näitä toki hiukan osaan hämätä, kunhan pysyn aktiivisena.
En ole päässyt tarkalleen perille siitä mikä nämä kohtaukset laukaisevat, monesti saatan olla nukahtanut ja havahdun sitten hereille, kun kohtaus iskee. Kerran olen osannut yhdistää sen ahdistavaan uneen, mutta muina kertoina ei tietoisesti mielenpäällä ole ollut mitään sen enemmän. Tiedän, että osittain tässä taustalla on varmasti juurikin se pelko ja epätietoisuus tulevasta. Tuota samaa mantraa olen kokeillut nytkin ”mitä minä pelkään, kun en voi tietää mitä…”, harmikseni tämä ei ole nyt niin hyvin toiminut. Luulen, että siihen vaikuttaa Töyhtiäisen kuoleman myötä tulleen epävarmuuden tunne elämästä. Tavallaan alkanut pelkäämään kaikkea ikävää tapahtuvaksi eikä osaa luottaa, että elämä kantaa. Eikä tätä nyt sitten yhtään edes auta, kun nyt sitten pelkään myös, että miten pärjään vauvojen kanssa, jos kohtaukset eivät lopu. Kovasti haluan uskoa siihen, että ne loppuvat synnytyksen myötä, mutta en uskalla täysin luottaa siihenkään. Sekin on käynyt mielessä, että mikä vaikutus hormoneilla on näissä kohtauksissa. Tällä hetkellä kiintopisteeni on kuitenkin synnytys, koska sen tiedän ainakin helpottavan fyysistä oloa.