Raskaana lapsen menetyksen jälkeen
Mitä on olla raskaana ilman vaaleanpunaisialaseja?
EPÄUSKO. Ensimmäinen tunne oli epäusko, tein valehtelematta varmaan 50 raskaustestiä. Eka katsoin näkyikö viivaa ja sitten piti seurata, että tummuiko viiva. Edelleen tämä epäusko raskaudesta seuraa, vaikka on käyty ultrassa aika monesti jo ja mahakin pullahtanut jo esiin. Pää tulee kuitenkin vartaloa jäljessä ja se ei meinaa aina käsittää, että raskaana ollaan. Ehkä sitten kun liikkeitä tuntee? Tuleeko raskaudesta sitten todellisempi.
PELKO. Tästä on tullut raskauden yksi pääosannäyttelijä. Se astui kuvaan viikolla 5 eikä se ole kertaakaan kunnolla lähtenyt pois. Miten voikaan pelätä, että menetän nämä pienet. Olen keksinyt jo miljoona syytä ja kohtaa missä asiat voivat mennä pieleen. Minä vielä tiedän asioista paljon, joten olen myös ”hyvä” analysoimaan niitä. Lisäksi en luota siihen, että tietäisin mikä on normaali raskausoire ja mikä ei. Luulin, että pelot voimistuisivat vasta siinä vaiheessa kun lähenee Töyhtiäisen syntymäviikko. Voi pojat, että olin väärässä!
TOIVO. Tai oikeastaan sen puutos. Luulin, että elämä alkaa näyttää taas valoisalta ja ns. elämänilo palaisi. Ihan niin ei käynytkään. Älkää ymmärtäkö väärin, olen todella onnellinen näistä pienistä ja kiitollinen raskaudesta. THE TUNNE, jonka luulin tulevan raskauden myötä, ei tullutkaan. Edelleen minun lapseni on kuollut, edelleen tämä perhe ei ole koskaan kokonainen. Välillä tuntuu, että olen muille selitys velvollinen kun en nauti nyt täysin rinnoin raskaudesta. Tämähän oli se mitä me halusimme? Todellakin oli ja on edelleen, mutta ei ole niin yksiselitteinen asia. Välillä tulee tunne, ettei minulla ole enää oikeus surra ”näin voimakkaasti”.
AJANJAKSO. Syksy on vähän vaikea ajanjakso muutenkin, Töyhtiäisen syntymäpäivät ja eletty yhteinen aika. Kaikki nousee pinnalle tuplaten kovemmin. Olisi meillä kyllä niin ylpeä kaksivuotias isosisko <3! Suru ja ikävä putkahtelee yllättävistäkin asioista esiin.
RASKAUS. On nostanut ne traumat edellisestä raskaudesta taas pintaa. Olen joutunut läpikäymään uudestaan niitä tunteita, mitä silloin kävimme. Tavallaan olen myös vähän katkera, etten ole yhtään ”normaalia” raskautta saanut kokea. On vaikea luottaa oman kropan tuntemuksiin, mutta on myös vaikea luottaa ammattilaisiin. On asioita mitkä jäivät painamaan eikä niitä koskaan ole voinut käsitellä kunnolla tai oikeastaan niitä ei voikaan. Niihin ei ole vastausta.
HORMOONIT. Hormonihirmu tässä terve! Se, että hormonit saanut naaman kukkimaan kun teini-ikäisellä, on se saanut myös tunteet kuohumaan. En ole Töyhtiäisen kuoleman jälkeen jaksanut ja tykännyt yhtään valittaa pienistä asioista. Aiempi temperamenttisuus katosi melkein kokonaan. Nyt kiitos hormonien olen kun kävelevä pommi! Pienetkin asiat ärsyttävät aivan valtavasti. Osittain syyksi voi laittaa myös stressin, mutta hormonien kanssa niistä on tullut kauhea aisapari.
RAKKAUS. Vaikka tämä raskaus vaikuttaa pelkästään sekopäiseltä pelkojen, stressin, surun ja hormonien sekamelskalta niin on tässä paljon mukana myös rakkautta. Miten voikaan rakastaa jotain, mitä ei ole vielä edes tavannut, näin paljon. Minun rakkaus näitä pieniä kohtaan ilmenee ehkä eritavoin kun monen muun odottavan äidin, mutta niin minä rakastan jokaista minun kolmea lastani <3.