Vertaistarinoita: Sallan tarina

Kuten olen aiemmin kertonut, kuinka tärkeä vertaistuki on ollut tässä surutaipaleella. Jokaisella meistä on omanlainen tarina taustalla, johon vaikuttaa moni asia, mutta yhteistä meillä on se suru ja ikävä menetettyä lastamme kohtaan. Ei ole väliä mitä aiemmin olemme kokeneet, minkä ikäisiä olemme, minkä ikäisiä lapsemme olivat tai miten olemme heidän menettäneet. Me olemme erilaisia, mutta me olemme samalaisia. Me olemme tavallaan ”perhe”, johon kukaan ei halua kuulua. Lisäksi meitä on tämän perheen ”alaryhmä”, jotka haaveilet tai haaveilivat lapsesta tai lapsista lapsen menetyksen jälkeen. Kyselin eräässä facebook- ryhmässä, olisiko kiinnostuneita kertomaan heidän tarinansa. Kiitos, että kiinnostuneita oli ja saan jakaa heidän tarinansa täällä minun blogissani. Ihan kaikkia tarinoita en valitettavasti ainakaan vielä voi jakaa, mutta ehkä mahdollisesti myöhemmin. Ensimmäisenä jaan teille Sallan tarinan.

Salla asuu perheensä kanssa Vantaalla ja ovat olleet aviomiehensä kanssa kymmenen vuotta yhdessä. Perheestä he haaveilivat pitkään, mutta antoivat virallisesti luvan vasta naimisiinmenon jälkeen. Puolen vuoden odotuksen jälkeen testi näytti plussaa, esikoinen oli luvattu saapuvaksi. Rakenneultrassa heille oli annettu tyttölupaus ja kaikki oli vaikuttanut olevan hyvin. Juhannuksen tienoilla kuitenkin kaikki muuttui, Salla alkoi tuntea oman olonsa heikoksi ja seuraavana päivänä huomasi potkujen muuttuneen aaltomaiseksi liikkeeksi. Raskaus oli ensimmäinen, joten Sallalla ei ollut vertailupohjaa oliko tämä normaalia. Salla otti yhteyttä päivystyspoliklinikalle ja sieltä yritettiin vakuutella tämän olevan normaalia. Salla alkoi kuitenkin epäröimään. Neuvolassa asia otettiin kuitenkin vakavasti ja hän sai lähetteen ultraan. 22. kesäkuuta 2015 heidän elämänsä muutti suuntaa, pienen tytön sydän ei enää sykkinyt. Salla ja hänen miehensä joutuivat käsittelemään tapahtunutta erillään toisistaan, miehen sattuessa juuri olemaan työmatkoilla. Olosuhteiden pakosta mies ei päässyt paikalle, hän ei ehtinyt nähdä omaa lastaan ja Salla joutui hyvästelemään heidän lapsensa yksin.

Mikä johti pienen terveen tytön kuolemaan kohdussa? Istukasta löytyi vajaan sentin pituinen epämuodostuma, joten ilmeisesti hapenpuute on ollut ensisijainen kuolinsyy. Lääkärit eivät kuitenkaan uskaltaneet antaa varmaa syytä kuolemalle ja käyttivät sanoja ”erittäin huonoa tuuria”. Kuten kaikki me lapsensa menettäneet myös Salla on jossitellut kuolemaan johtaneita syitä. Olisiko jotain voitu tehdä, jos istukkaa olisi ultrattu tarkemmin ja virtauksia tarkistettu enemmän.

Oman lapsen menetys muutti Sallan elämän sumuiseksi. Hänen oli vaikea käsitellä surua ja kuvitteli, että normaaliin arkeen palaaminen poistaisi tapahtuneen mielestä. He suunnittelivat muun muassa erilaisia reissuja, jotta ajatukset eivät pyörisi vauvan menetyksessä. Salla kokee lapsen menetyksen muuttaneen hänet pessimistisemmäksi. Hän ajattelee ennakoiden ja realistisesti, elämään ja hyviin asioihin on vaikea luotaa. Salla tuli pian menetyksen jälkeen uudestaan raskaaksi. Tammikuussa 2016 varhaisultrassa todettiin kuitenkin varhain kesken mennyt kaksoisraskaus. Tätä Sallan oli vaikea surra, ei olisi yllättävää, että kaikki paha sattuisi heidän kohdalleen.

Sallan oli pitkän aikaa vaikea kohdata raskaana olevia tai menetyksen jälkeen vauvan saaneita. Hän kuitenkin pystyi kohtaamaan ennen lapsen menetystä syntyneet, vaikka he olisivat olleet pieniäkin. Monta ystävyyssuhdetta kariutui tämän takia. Osa ystävistä eivät osanneet myöskään käsitellä heidän menetystänsä, joten he jättivät yhteydenpidon vähemmälle. Salla olisi juuri silloin tarvinnut tukea erittäin paljon, hän koki loukkaavaksi vähäiset yhteydenotot, joten nämä ystävät saivat jäädä. Monen oli vaikea käsittää, että kyseessä ei ollut pelkkä keskenmeno, vaan kovasti odotettu esikoinen. Perheeltä he saivat kuitenkin tukea surussa. Vertaistuesta on Sallalle muodostunut myös tärkeä osa elämää. Niinkin hurjalle kun se kuulostaakin, lapsen menetyksen myötä elämään on tullut uusia ihania ihmisiä, vaikka kaikkia hän ei ole tavannutkaan.

Vahva parisuhde on ollut heidän voimavaransa lapsen kuoleman jälkeen. Myös toive siitä, että heillekin suodaan joskus elävä lapsi. On ollut onni, että he ovat pystyneet ennen lapsen menetystä puhumaan asioista avoimesti. On vaikea sanoa miten olisi käynyt, jos tuota yhteyttä ei olisi ollut. He kävivät myös psykologilla yhdessä purkamassa ajatuksia, tämä auttoi myös käsittelemään tapahtunutta ja surua. Ajatus myös siitä, etteivät he olisivat voineet itse tehdä mitään, on auttanut surunkäsittelyssä.

Salla ja hänen miehensä saivat pähkinäpojan (pähkinä=lapsen kuoleman jälkeen syntyneet lapset) heinäkuussa 2018, lähes tasan kolme vuotta enkelisiskoa myöhemmin. He olivat jo ehtineet lapsettomuushoitoihin ja yksi inseminaatiokin oli tehty, kunnes pähkinä ilmoitti tulostaan. Raskautta oli odotettu jo niin pitkään, että Salla oli ensisijaisesti onnellinen positiivisesta raskaustestistä. Pelot ottivat välillä valtaansa, mutta pääsääntöisesti Salla osasi luottaa kaiken menevän hyvin. Intuitio ja luotto omaa kehoon oli tällä kertaa vahva. He saivat myös hyvän seurannan neuvolassa ja äitiyspolilla. Vertaistuki myös kannatteli koko raskauden ajan.

Salla kokee, että tuli tavallaan äidiksi, kun esikoinen menehtyi ja tavallaan vasta pähkinän synnyttyä. Hänen on vaikea kuvitella millainen äiti hän olisi, jos esikoinen eläisi. Hän kokee, että osaa arvostaa elämää ja sitä, että heillä on elävä lapsi. Toki vaikeita päiviäkin on, jolloin lapsi osaa olla vain hankala, mutta illalla pikkukaverin unta voisi katsoa vaikka, kuinka pitkään. Salla on joka päivä usean kerran päivässä onnellinen siitä, että hänellä on pähkinä. Tie tähän pisteeseen on ollut pitkä ja vaikea. Näin jälkeenpäin ketkään muut kuin Salla sekä hänen miehensä ja vertaistuki ei oikeastaan ajattele sitä, että heillä on kaksi lasta. Äitienpäivänä hän sain iloisia onnitteluja ensimmäisen äitienpäivän kunniaksi, vaikka mielessään hän oli viettänyt niitä jo useamman kerran.

Vertaisille Salla haluaa sanoa, että päivä kerrallaan. Tämän kuuluu tuntua pahalta ja menetettyä lasta saa surra juuri niin paljon kuin on tarvetta. Menetetty lapsi ei kuulukaan koskaan unohtua ja se on täysin ymmärrettävää. Se tulee muuttamaan ihmisenä ja puolisona. Älä syyttele puolisoa, vaikka kuinka tuntisit vihaa koko maailmaa kohtaan. Äläkä anna puolison syytellä sinua. Tapahtuneet luultavasti ei ole kenenkään vika. Ammattiapua Salla suosittelee hakemaan, jotta keskusteluyhteys säilyisi. Suru muuttaa muotoaan ja jonain päivänä sen kanssa voi oppia elämään ainakin suhteellisen tasapainoista elämää. Vaikka et kaikille kertosi tapahtuneesta tai menetetystä lapsesta, ei se tarkoita, että välittäisit jotenkin vähemmän tai olisit unohtanut hänet. Omaisille ja läheisille Salla haluaa sanoa, älä vähättele! Älä kuvittele tietäväsi miltä lapsen menetys tuntuu ellet ole menettänyt omaa lastasi. Älä hylkää surevaa, kerro mieluimmin suoraan, jos sinusta on vaikea tukea ja käsitellä asiaa. Lapsen menettänyt ymmärtää tämän paremmin sen kuin sen ettei yhteyttä pidetä. Yritä jaksaa kuunnella, kun äiti ja isä ehkä kerta toisensa jälkeen haluaa puhua tapahtuneesta. Olkien kohauttelu ja huomiotta jättäminen tuntuu pahalta. Älä yritä korjata asiaa sanomalla ”huoli pois, kyllä tekin sen elävän lapsen vielä saatte”. Ensinnäkään se ei ole tae ja toisekseen kukaan ei korvaa menetettyä lasta. Vaikka sinä unohtaisitkin tapahtuneen tai et osaa ajatella esimerkiksi kohtukuoleman seurauksena syntynyttä lasta oikeana lapsena, niin lapsen vanhemmille hän on.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *