NEPAL – BANDIPUR
Matkustimme Nepalin Pokharasta parin tunnin päähän Bandipurin pikkuruiseen kylään. Kyseinen pitäjä oli sijoiteltu ison mäen päälle, jonne ajettiin täyteen ahdetussa bussissa mutkikasta tietä. Kyydissä oli vähintään tuplasti porukkaa tilaan nähden ja olipa hattuhyllylle nostettu pahvilaatikollinen tipujakin. Päädyimme majataloon, jota piti sympaattisen oloinen pariskunta. Pidin siitä, että he kommunikoivat kanssamme, vaikka eivät englantia niin hyvin osanneetkaan. Saimme huoneen, joka oli alkeellinen, mutta siinä oli kaikki tarpeellinen. Tai niin me luulimme, kunnes myöhemmin totesimme, ettei vessaan tule vettä, eikä wifikään liiemmin toimi. Perus. Bandipurissa oli kuulemamme mukaan iso ongelma vedensaannin kanssa, ja ymmärsimme, ettei näitä haasteita ollut pelkästään meidän majatalossamme. Parvekkeelta pystyi seuraamaan paikallisten simppeliä elämää ja näkipä pilvettömällä säällä myös horisontissa osan Himalajan vuoristosta.
Keskuskatu oli omistettu vain jalankulkijoille ja se komeili keski-aikaisilla rakennuksillaan – vähän kuin olisi astunut jonkun elokuvan lavasteisiin. Käppäilimme katua edes taas useampaan otteeseen, mutta ihan hirveästi se ei aktiviteetteja tarjonnut. Eräänä päivänä otettiin skootteri alle ja huristeltiin mäkeä alas värikkäiden maatalojen ohi, tarkoituksena mennä katsastamaan paikallinen nähtävyys, Siddha-luola. Vähän harhailtiin, mutta päädyttiin lopulta portaiden juureen, joita sai kavuta ylös tovin jos toisenkin. Annapurnalla vaeltamisen jälkeen portaiden määrä ei ihan hirveästi hymyilyttänyt :—D
Luolan suulle päästyämme meiltä vaadittiin maksu oppaasta, vaikka olimme ajatelleet, että emme opasta tarvitsisi (olimme kylläkin väärässä). Tästä ei kuitenkaan voitu joustaa, vaikka kyseisellä toimijalla ei edes ollut opasta vapaana, jonka seurauksena meidät lykättiin ison saksalaisporukan mukaan. Homma vaikutti jo siinä kohtaa vähän sekavalta, kun mistään varotoimenpiteistä ei kerrottu, eikä opas edes esitellyt itseään. Luola oli vaikuttava, mutta myös melko kuumottava paikka. Käppäilimme ”ryhmämme” etupäässä ja pian päädyimme pudotukselle, jota piti mennä alas joko erittäin epävakaalta näyttäviä tikkaita tai valumalla liukasta kiveä alas pitämällä kiinni köydestä. Ainoa valonlähde tuli omasta puhelimesta, eikä opasta tietenkään näkynyt. Siinä olisi voinut käydä köpelösti, mutta jotenkin onnistuttiin pääsemään alas. Jatkettiin vielä vähän matkaa, kunnes huomasimme, etteivät saksalaiset olleet meitä seuranneet, eikä tämä oppaammekaan. He olivat huomattavasti meitä vanhempia, joten veikkaan, ettei hasardi laskeutuminen ollut heitä varten. Oppaamme ilmeisesti palasi porukan kanssa takaisin ja jätti meidät oman onnemme nojaan. :—D Me poukkoilimme hetken ympärillemme pälyillen ja totesimme, että seuraava osuus olisi vielä hasardimpi: taas pelkästä köydestä kiinni pitäen, märkää kiveä ylös ilman otsalamppua. Päätimme tässä vaiheessa itsekin kääntyä takaisin. Iirolla oli kaikenlisäksi kipeä olo. Ärsytti, että ”kierros” oli niin huonosti järjestetty, sillä luolassa olisi varmasti riittänyt ihmeteltävää. Mun mielestäni järjestäjän olisi pitänyt antaa jokaiselle valolla varusteltu kypärä ja oikeasti kunnollinen opas, joka kulkisi edellä ja neuvoisi hankalissa kohdissa. No mutta, kiva oli kuitenkin piipahtaa paikalla! Ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka, kunhan ottaa oman otsalampun ja rymyämiseen soveltuvat vaatteet sekä kengät mukaan.
Valitettavasti Iiron vointi huononi sen verran, että vietimme seuraavat päivät huoneessamme makoillen ja päädyimme lopulta myös paikalliseen sairaalaan, sillä kuumeilu ei loppunut. Praktiikalla kaikki oli yksinkertaista ja alkeellista. Eräässä huoneessa operoitiin jonkun potilaan hammasrivistöä ja vanha puinen ovi oli vähän väliä raollaan, kun sukulaiset eivät malttaneet olla kurkkimatta sisään. Lääkärinvastaanotolla ei myöskään ollut omaa huonetta, jossa olisi saanut luottamuksellisesti jutella lääkärin kanssa kaksin, vaan kaikki apua tarvitsevat olivat samassa huoneessa ja vuorotellen kertoivat oireensa. Mukava olisi siinä kertoa jostakin vähänkään vaivaannuttavammasta tilanteesta :—-D Röntgenissä ei turhaan suojailtu potilasta säteilyltä ja toimenpide tehtiin huoneessa, jonka ovet olivat koko ajan sepposen selällään, niin, että kaikki muut pystyivät sitä seuramaan. Kätensä murtaneet tai muuten loukanneet potilaat saivat sideharsosta kyhätyt kantositeet, ja tässäkin huoneessa kaikki samasta vaivasta kärsivät tuntuivat olevan yhtä aikaa. Saimme kuitenkin ystävällistä palvelua ja diagnoosin, joka todettiin tosin myöhemmin vääräksi. Pientä lohtua kyseinen lääkärikäynti kuitenkin antoi, sillä vaikka he alkeellista sairaalaa pyörittivätkin, tiesivät silti varmasti enemmän kuin me.
Päätimme tässä vaiheessa, liian pitkään samojen seinien sisällä lojumisen jälkeen vaihtaa maisemaa, sillä Iiron vointia saatiin vähän tasailtua lääkkeillä. Bandipur oli todella sympaattinen ja tutustumisen arvoinen, mutta kieltämättä meillä molemmilla oli sellainen olo, että olisi mukavampaa parannella jossain muualla. Esimerkiksi sellaisessa paikassa missä olisi toimiva wc :—D Otimme taksin ja ajelimme tuskaisen huonoa tietä tuskaisen kauan Chitwanin kansallispuiston alueelle, Saurahan kaupunkiin (tai kylään?). Puitteet parantelulle olivat paljon paremmat, vaikka itse kylä ei ihan vakuuttanutkaan. Joka paikassa oli aivan järkyttävän pölyistä, tai melkeinpä savuista ja lämpötila melkein 30. Liekö lähistöllä ollut jotain metsäpaloja.
Tarkoitus oli mennä viidakkosafarille ihailemaan sarvikuonoja ja muita trooppisia otuksia, mutta Iiron tauti ei ottanut parantuakseen, vaikka sairastelua oli jatkunut jo melkein viikon verran. Eläinten bongaus sai siis jäädä, koska tässä kohtaa tärkeintä oli vain terveys. Otimme siis jälleen taksin alle ja ajoimme aina Kathmanduhun asti ja suoraan maan parhaimpaan (tai ainakin yhteen parhaimmista) sairaalaan. Tällä kertaa vastassa oli ihan kunnon laitos, jossa saimme oikein hyvää palvelua. Meillä oli oma henkilökohtainen avustaja, joka vei meitä paikasta toiseen ja ohjeisti miten edetään. Loppujen lopuksi taisimme käydä sairaalassa yhteensä kolmena päivänä, mutta diagnoosia emme kuitenkaan koskaan saaneet. Saimme kasan negatiivisia testituloksia, joka oli toki hyvä asia, mutta itse taudin aiheuttaja jäi mysteeriksi. Iiro kuitenkin parantui noin puolentoista viikon kuumeilun jälkeen ja saatiin huokaista helpotuksesta. Pieni takapakki, mutta onneksi meillä ei ollut kiire minnekään :—)
Ps. Postaukset tulevat reippaasti jälkijunassa, sillä jos yrittäisin pysyä reaaliajassa, pitäisi mun istua koneella käytännössä päivittäin. :—D Jos kuitenkin kaipaat reaaliaikaisempaa päivitystahtia, kannattaa kurkata Instagramin puolelle!