NEPAL – ANNAPURNA BASE CAMP osa1

Annapurna Base Camp on yksi Nepalin ja koko maailman suosituimmista vaellusreiteistä. Toki vaellusreitti Annapurnan ympäri (Annapurna Circuit) on vieläkin suositumpi, samoin Mount Everest Base Camp, mutta väittäisin, että ABC tulee heti näiden jälkeen. Se miksi me valittiin juuri tämä reitti, oli se, että se on näistä kolmesta helpoin (vaikka ei siis helppo olekaan) ottaen huomioon, että me emme ole kokeneita trekkaajia, eikä meillä ole liiemmin kokemusta korkeassa ilmanalassa olemisesta. Hyvä valinta mielestäni ensimmäiselle kerralle, vaikka huhujen mukaan AC on vieläkin eeppisempi. Se voi olla sitten meidän seuraava kohde ;—) ja uskokaa pois, ei eeppisyyttä kyllä puuttunut ABC:ltakaan.

Reitti alkaa noin kilometrin korkeudesta Nayapulista ja sen korkein huippu on reilussa neljässä kilometrissa, nimensä mukaisesti Annapurna Base Campilla, joka on se paikka, johon vuorikiipeilijät tekevät leirinsä, kun lähtevät valloittamaan vuoren huippua. En tosin tiedä kuinka usein Annapurnalla vuorikiipeillään. Päästäkseen Base Campille ja takaisin, saa trekkailla seitsemästä kymmeneen päivää, jolloin päivittäiseksi matkanpituudeksi tulee karkeasti jotain 8 ja 25 kilometrin väliltä. Me tehtiin meidän reissu kymmenessä päivässä. Reitin aikana maisemat vaihtuvat aika lailla, aina vehreästä viidakosta, maaseudun läpi lumisten huippujen äärelle. ABC on tunnettu portaittensa määrästä ja niitä todellakin riitti. Sekä ylös että alaspäin mentäessä. Tasaista maastoa ei myöskään ihan liikaa ollut, eli jalat sai tehdä töitä. Matkan varrella on useampia kyliä, joissa voi yöpyä, eli periaatteessa tahdin voi määrätä itse. Base campilta alas päin lähtiessä täytyy kulkea samaa reittiä takaisin jonkun aikaa, mutta sen jälkeen reitti haarautuu, jolloin pääsee vielä lopuksi uudelle polulle. 

Jotta Annapurnan luonnonsuojelualeelle pääsee vaeltamaan, täytyy siihen hankkia lupa, mutta sen saa helposti Pokharasta (tai Kathmandusta) ja se kustansi muistaakseni noin 35 dollaria, eli mistään suurista summista ei ole kyse. Nepalissa vaeltamisesta on tehty helppoa, sillä oppaan saa edullisesti mukaan ja omia tavaroitakaan ei halutessaan tarvitse (pientä päiväreppua lukuunottamatta) itse kantaa, vaan mukaan voi vuokrata myös kantajan. Kuulostaa ehkä äkkiseltään orjatyövoimalta, mutta nämä tyypit tekevät sitä ihan vapaaehtoisesti, ja tällä tavoin saavat työn (eli rahaa), jota heillä ei muuten olisi. Mutta ilman opasta ja kantajaakin voi lähteä. ABC:lla ei ole järin vaarallisia osuuksia ja reitit ovat hyvin selkeitä, eli keskenäänkin olisi helposti pärjännyt, mutta me haluttiin palkata opas kuitenkin kaiken varalta. Ja oli se kätevää, kun hän hoisi meille huoneet ja ruuat ja vastasi kaikkiin kysymyksiin, joita meille matkan aikana tuli mieleen. Oli myös turvallinen olo, kun tiesi, että jos jotain sattuu, hän tietää mitä tehdä ja saa meidät vuorelta alas ehjin nahoin. Oppaan lisäksi meillä oli myös kantaja, 20-vuotias opiskelija, joka ansaitsi tällä tavoin rahaa opintojensa ohelle. Meillä oli vain yksi, ehkä noin 10 kiloa painava rinkka, eli hän pääsi helpolla verrattuna moniin muihin, jotka kantoivat kolmin ellei nelinkertaista lastia. Oppaasta maksoimme 25 dollaria per päivä ja kantajasta 20 dollaria per päivä. Yhteensä siis 450 dollaria. Me maksoimme vielä muutaman kympin kyydityksistä Annapurnan alueelle ja takaisin Pokharaan, jolloin yhteensä pulitimme vaelluksesta jotain 570 dollarin luokkaa.

P3180015.jpg

Päivä 1

Lähdettiin liikkeelle Pokharasta 8:30 ja ajettiin autolla kuoppaista tietä vajaa pari tuntia Nayapuliin, josta lähdettiin jalan liikkeelle oppaan ja kantajan kanssa. Ensimmäiset tunnit käveltiin melko tasaisesti nousevaa hiekkatietä ja vastassa oli heti upeat maisemat. Niin paljon riisipeltoja, puita ja ihanan kirkasta vettä. Pieni vesiputouskin. Kannatti lähteä. Ohitimme monta sympaattista maatilaa ja kylää. Alkutaipaleella ajattelin, ettei reitti ollut yhtään niin haastava kuin olin ehkä pelännyt sen olevan, kunnes lähdimme nousemaan loputtoman määrän portaita, samalla kun aurinko paahtoi niskaan. Siinä vaiheessa mietin, että mihin mä olen oikein lähtenyt mukaan, tää on vasta päivä 1.

Kävelimme yhteensä jotain 5,5 ja 6 tunnin välillä, kilometreissa noin kymmenen. Päivä päättyi reilun kahden kilometrin korkeuteen Ulleriin. Kuuma suihku tuntui taivaalta urakoinnin jälkeen, mutta tovi eteenpäin iski hirveä kylmyys, oksetus ja yleinen huono olo. Ruoka ei maistunut kunnolla, mutta pienen väkisin ahtamisen ja teekupin jälkeen olo kuitenkin koheni. Luulen, että en vain ollut syönyt päivän aikana tarpeeksi. Pyysin Iiroa kuvailemaan ensimmäisen vaelluspäivämme haastavuutta asteikolla 1-5 ja hän antoi vastaukseksi 2,5. Mä olisin sanonut 3.

P3190049.jpg

P3190067.jpg

Päivä 2

Herättiin noin 6:30, pakattiin kamat, syötiin aamupala ja lähdettiin kohti toista vaelluspäivää. Reitti alkoi portaiden ylös kapuamisella, mutta nyt se ei tuntunut niin raskaalta. Ehkä se johtui siitä, että jalat ei olleet vielä väsyneet ja siitä, ettei aurinko paistanut samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä. Nyt mulla oli myös vaellussauvat käytössä.

Ohitettiin taas maatiloja ja viljelmiä, tällä kertaa perunapeltoja. Nähtiin ihan pikkuisia vuohia, ehkä viikon ikäisiä. Heitettiin myös ylävitoset paikallisten lasten kanssa. Söpöläiset istuivat aidalla odottaen ohi kulkevia trekkaajia. Pian maisema vaihtui viidakkomaiseksi ja jos edellisenä päivänä maisemat oli upeita niin nyt ne oli vieläkin upeampia. Taas sitä ihanaa, solisevaa, kirkasta vettä ja mielettömän kauniita vaaleanpunaisia kukkia puissa. Reitti oli melko helppokulkuista, välillä ylös, välillä tasaista ja välillä alas. Huippu fiilis.

P3190071.jpg

P3190077.jpg

Lounaalla meidän ohi köpötteli noin parin sadan vuohen seurue. Ne nousi ylös portaita kapealle kadulle ja niitä vaan tuli ja tuli. Lounaan jälkeinen osuus oli vähän rankempi, mutta en tiedä oliko se oikeasti sitä vai tuntuiko se vaan siltä. Jatkettiin jokatapauksessa aivan tajuttomissa maisemissa; metsä oli kuin värjätty vaaleanpunaiseksi kaikkien niiden kukkien myötä. Puut näyttivät satumaisilta. Näimme lauman lampaita ja myös hevosia laiduntamassa vastakkaisella rinteellä. Ei voinut muuta kun ihmetellä sitä kaikkea.

P3190085.jpg

P3190103.jpg

Päivän päätteeksi päädyimme Ghorepaniin, vähän vajaaseen kolmeen kilometriin. Askelia noin seitsemän tuhatta vähemmän kuin ensimmäisenä päivänä, mutta se sopi mulle aivan täydellisesti. Veikkaisin, että kilometreissä kuljettiin noin 8. Harmi kun ei ollut iphonea parempaa askelmittaria mukana.

P3190114.jpg

Päivä 3

Herätys klo 5:00. Puoli tuntia sen jälkeen lähdettiin kiipeämään ylös Poon Hillille, tunnetulle näköalapaikalle. Perille päästiin juuri kun aurinko nousi ja nähtiin upea vuoririvistö hetken aikaa selkeältä taivaalta. Saatiin ihailla mm. Dhaulagiri-vuorta, joka on maailman seitsemänneksi korkein (8167m). Ylhäällä oli jo melko kylmä, eikä untuvatakki ollut mitenkään liioittelua. Mäen päälle oli löytänyt moni muukin, suurin osa kiinalaisia, jotka käyttäytyi kuin kiinalaiset. Juotiin teet, otettiin vähän kuvia ja lähdettiin köpöttelemään portaita takaisin alas. Muutama lentokone lensi vuorien välistä.

annapurna.jpg

P3200174.jpg

P3200172.jpg

Poon Hill oli ylimääräinen etappi ja väärässä suunnassa vaellusreittiimme nähden, minkä takia palasimme takaisin, söimme aamupalaa ja sen jälkeen jatkoimme vastakkaiseen suuntaan kohti seuraavaa päämäärää. Matka alkoi kapuamalla jälleen ylös. Saimme nauttia komeasta vuoririvistöstä hyvän tovin. Tuntui, kuin kesä ja talvi olisi olleet käynnissä yhtä aikaa kun samaan maisemaan yhdistyi lumiset vuoret ja täydessä kukassa olevat puut. Me oltiin paikalla täydelliseen aikaan.

P3200189.jpg

P3200200.jpg

Ylöspäin mentäessä tuli melko lämmin, mutta heti kun pääsimme mäen päälle, sai takkia vetää taas niskaan. Seuraavaksi lähdettiin laskeutumaan rinnettä alas. Nähtiin maassa kasa lunta ja todella randomisti yksi koivu. Eikä muita lajin edustajia missään.

Osa turisteista oli vuokranneet tälle osuudelle ponikyyditykset ja ne jolkottelivat polulla vähän väliä ohi. Tällä pätkällä oli muutenkin paljon ruuhkaa. Laskeuduttiin vieläkin syvemmälle, upeaan laaksoon. Todistettiin kun vesipuhveli kahlasi purossa ja söi rinteen reunoilta heinää. En tiedä mitkä adjektiivit näitä maisemia voisi parhaiten kuvata, mutta kai sekin jotain kertoo. Ettei sanat oikein riitä. Sitä vaan hymyilee. Harmi, ettei kamera voi koskaan tallentaa sitä kaikkea sellaisena kuin me se nähtiin.

P3200205.jpg

P3200213.jpg

Ainoa miinus tässä päivässä oli se, ettei kroppa tehnyt yhteistyötä. Nilkkaan alkoi vihloa ja maha meni sekaisin – vähän hävetti kun oma tahti oli kuin jollain vaivaisella vanhuksella. Meidän oli tarkoitus mennä Tadapaniin (korkeus 2630m) saakka, mutta oppaamme epäili, ettei saataisi sieltä huonetta, koska menossa oli niin moni muukin, ja lisäksi hän mietti mun kuntoa ja sitä olisiko järkevintä jäädä tässä vaiheessa lupuuttamaan. Päädyttiin sitten jäämään tunnin päähän Tadapanista, jonnekin vähän alemmas ja käveltäisi seuraavana päivänä ero kiinni. Oli onni onnettomuudessa, että jäätiin juuri sinne, sillä se oli aivan huikealla paikalla jylhien rinteiden ympäröimänä. Päätä huimasi kun katsoi alas rotkoon. Vain yksi majatalo, ja muutama trekkaaja meidän lisäksi. Siellä oli hyvä olla.

Päivä kolmosesta jäi kaikenkaikkiaan hyvä fiilis. Käveltiin yhteensä noin 8 tuntia (mummon vauhtia) ja kilometreissä ehkä 10. Tosi hankala arvioida kun maasto oli niin vaihtelevaa.

P3200217.jpg

Osat 2 ja 3 tulossa, stay tuned!

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *