Otettiin Mumbaista 15 tunnin yöbussi Udaipuriin, joka oli oikeasti aika vaivaton rupeama, vaikka raskaalta kuulostaakin. Ollaan saatu aika hyvin nukuttua busseissa ja tietkin on olleet suht hyväkuntoisia, ainakin siis Intian mittakaavassa. Udaipuriin saavuttiin ystävänpäivänä, joka sattuu olemaan myös syntymäpäiväni. Iiro oli kertonut etukäteen, että kyseinen kaupunki on romanttinen, ja sitä se kyllä olikin. Vähän kuin Intian Venetsia :—D Todella kuvauksellinen.

Udaipur kuuluu Rajasthanin osavaltioon, joka sijaitsee Pohjois-Intiassa. Fiilis oli siis hyvin erilainen kaikkeen aiemmin näkemäämme verrattuna, sillä tulimme etelästä päin. Arkkitehtuurista ja ilmastosta löytyy isoimmat erot, mutta esimerkiksi myös likaa ja roskaa on vähemmän kuin etelässä. Udaipurissa kadut olivat kapeita ja kaupungin keskustan jakoi kahtia iso järvi, jonka ylitse pääsi siltaa pitkin. Järven päälle oli myös rakennettu parit luksushotellit ja -ravintolat, jossa me emme kylläkään käyneet, koska ne vähemmän loisteliaat paikatkin olivat riittävän upeita meille.

Rajastanin kaupungit ovat niin sanotusti ”värikoodattuja”; Jaipur on vaaleanpunainen kaupunki, Jodhpur on sininen, Jaisalmer on ruskea ja niin edelleen. Udaipur puolestaan oli valkoinen. Nyt kun olemme jo vähän pidemmällä Rajasthanin kiertuettamme, pystyn toteamaan, että täällä päin kaikki tuntuu tapahtuvan rakennusten katoilla. Ja jos ei katoilla, niin vähintäänkin hienoilla parvekkeilla. Ravintolat ovat toinen toistaan siistimpiä, eikä niissä maisemissakaan ole ollut valittamista. Myös meidän majoitukset on olleet nappivalintoja: keskihintaisia, mutta siistejä, kauniita ja kuumalla vedellä varusteltuja. Luksusta meille.

Mulla oli aivan paras syntymäpäivä, ja olen iloinen, että vietettiin se juuri Udaipurissa. Nukuttiin päiväunet, syötiin hyvää ruokaa ja käytiin hieronnassa. Olin yhtä hymyä ja sydän täynnä onnea, kun luin kavereiden lähettämiä ihania viestejä ja onnitteluja. Kaikista onnellisin olin tietysti siitä, että sain viettää päiväni Iiron kanssa, joka teki kaikesta täydellistä. Lahjoilla ei ole mitään merkitystä kauniiden sanojen ja eleiden rinnalla, muistakaa se.

Syntymäpäiväni viettämisen lisäksi me vierailtiin paikallisessa museoidussa palatsissa, poukkoiltiin ympäriinsä katuja, rakennuksia ja putiikkeja pälyillen, kavuttiin keskustan laidalla sijaitsevan mäen päälle ihastelemaan maisemia, piipahdettiin Sajjan Niwas -puutarhalla, jossa oli mm. isoa ruusutarha, kierrettiin läpi monet roof top -ravintolat ja asioitiin paikallisella vaatturilla. Hän korjasi mun kimonon ja valmisti Iirolle kauluspaidan sekä chinot. Intiassa vaatteiden mittatilaus on edullista ja asiansa osaavalla tyypillä myös jälki on hyvää. Iiron tilaamat vaatteet olivat tosi hyvännäköiset ja mun takkikin saatiin hyvin pitkälti pelastettua!

Udaipur oli ehkä semisti ”eurooppalaisempi” kaupunki, tai tavallaan fuusio eurooppalaista ja intialaista. Udaipur oli uusi tuulahdus, sillä se oli tosiaan meidän ensimmäinen kohteemme Pohjoisessa. Oli hauska saada taas vaihtelua Länsirannikon rantakohteiden, Munnarin viidakon, Hampin kivikon sekä Mumbain hulinan jälkeen. Aika hurjaa ajatella, että kaikki nämä viimeisten kuuden viikon aikana näkemämme paikat ovat oikeasti samaa maata.

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Mumbai oli kontrastien kaupunki. Sitä kai näin suuret kaupungit aina ovat. Älyttömästi ihmisiä ja liikennettä joka paikassa. Välillä fiilis ja näkymät olivat niin Intiaa kuin olla ja voi, kun taas välillä tuntui, että olisi ollut jossain Keski-Euroopan kaupungissa. Ihmismäärä ei sinänsä häirinnyt (ainakaan sen jälkeen kun siihen tottui) mutta se liikenne oli aika raskasta. Ensinnäkin se, että tien ylittäminen jalankulkijana oli tosi kuumottavaa, kun Mumbaissa (tai Intiassa ylipäänsä) ei ole kunnollista liikennevalo-systeemiä eikä jalankulkijalla ole kovin suurta merkitystä, kun ajoneuvoja on niin järkyttävä määrä. Piti vaan uskaltaa pujotella sinne väliin. Toiseksi, se melusaaste. Mulla meinasi pää välillä räjähtää sen tööttäilyn kanssa. (Oonkohan maininnut tästä tööttäilystä joka postauksessa? :—–D) Siinä on varmasti paikallisten keskuudessa pointtinsa, mutta mulle se aiheutti pelkkää päänsärkyä, etenkin kun joku päätti laittaa töötin pohjaan juuri siinä korvan juuressa.

Ainoa kerta kun ihmismäärä alkoi oikeasti ahdistaa, oli se kun päädyttiin eräälle moskeijalle ilmeisesti juuri sinä pyhimpänä hetkenä, kun siellä oli kaikki muutkin. En edes osaa sanoa kuinka paljon sitä porukkaa oli, mutta väittäisin tuhansia. Kävimme vain nopeasti vilkaisemassa, kunnes päätimme poistua. Kävelyväylä oli kapea ja ihmiset puskivat eteenpäin – siinä hetkessä tuli pieni paniikin häivähdys, sillä mulla on ahtaan paikan kammo. Päästiin kuitenkin nopeasti pois. Iltajuna oli myös aika jännittävä kokemus, kun yhteen vaunuun puski sadoittain ihmisiä ja porukka oli aivan läjässä – kuitenkin intialaiseen tapaan hyvin rauhassa, jokainen siinä omassa epämukavassa spotissaan. Me oltiin onneksi päästy istumapaikoille, mutta sitten hoksattiin, että pian pitäisi päästä poiskin. Se meni kuitenkin todella sulavasti, koska paikalliset tykkäävät avustaa meitä länkkäreitä ja tekivät tilaa.

Majoituttiin Kurlan kaupunginosassa, Bombay backpackers -hostellissa. Itse Kurla ei ollut kovin kummoinen, mutta hostelli oli aivan nappivalinta ja siellä työskentelevä nainen oli niin mukava, iloinen ja avulias tyyppi, että ei haitannut, vaikka ehkä vähän hevonkuusessa oltiinkin. Taksilla kuitenkin pääsi, ja vaikka matkat kestivätkin aika kauan, ei ne maksaneet paljoa. Kunhan vaan sai sellaisen taksikuskin, joka suostui laittamaan mittarin päälle. Moni ei suostunut ja pyysi jotain tiettyä summaa, joka oli aina reilusti enemmän mitä matka oikeasti maksaisi. Taksin lisäksi tosiaan myös junalla pääsi kätevästi kulkemaan ja se oli myös paljon halvempaa.

Yhtenä iltana käytiin elokuvissa, tarkoituksena katsoa joku intialainen elokuva, mutta koska niissä ei ollut englanninkielisiä tekstityksiä, päädyttiin johonkin surkeaan jenkkileffaan. Leffan surkeudella ei oikeastaan edes ollut väliä, koska se kokemus itsessään oli sen verran hauska. Ennen elokuvan alkua katsojia pyydettiin nousemaan ylös Intian kansallishymniä varten. Mun piti pidätellä naurua, koska se tuntui niin absurdilta :—D Huvitusta aiheutti myös se, kun elokuvan aikana roolihahmo sytytti tupakan ja saman tien ruudulle pomppasi intialaisten lisäämä, kissan kokoisilla kirjaimilla varusteltu ”smoking kills” -banneri. Täysin tottahan tuo on, mutta en tiedä olisiko sitä siihen kuitenkaan tarvinnut laittaa :—D Täällä elokuvia sensuroidaan myös paljon.

Mumbaissa sijaitsee maailman kolmanneksi suurin slummi, Dharavi. Slummialue on vain kahden neliökilometrin kokoinen ja tällä alueella asuu/työskentelee kaksi miljoonaa ihmistä. Iiro osasi kertoa, että slummiin järjestetään ohjattuja kierroksia ja aluksi epäilin osallistumista, koska se tuntui jotenkin väärältä, mutta todellisuudessa kierrokset auttavat slummissa asuvia, sillä niiden vetäjät ovat nuoria slummissa asuvia opiskelijoita, jotka saavat tästä palkkaa. Luulen, että slummikiertueen pointtina on myös osoittaa turistien ennakkoluuloja ainakin osittain vääriksi, tai sitä se ainakin mulle teki. Odotin, että herkistyisin ja tuntisin suurta maailman tuskaa (jota olen kyllä paikoin täällä tuntenut), mutta poistuin Dharavista yllättävän positiivisin tuntemuksin. Ihmiset tuntuivat olevan siellä yllättävän tyytyväisiä, vaikka olosuhteet olivatkin aika kauheat.

Slummissa tehtiin paljon hommia; kierrätettiin mm. erilaisia muoveja ja alumiinia, valmistettiin vaatteita, puuesineitä ja saviruukkuja. Kadut olivat kapeita ja asunnot minimaalisen kokoisia. Asunnoissa eikä työpajoilla ollut kylppäreitä, vaan slummiin oli sijoiteltu muutama yhteinen vessa. Dharavissa saa vettä joka aamu vain kahdeksasta kymmeneen ja sitä pitää säilöä myös vessassa käymistä varten, koska niissä ei ole juoksevaa vettä. Slummissa miehet (ja vain miehet) pääsevät myös nauttimaan elävästä kuvasta – nämä elokuvat eivät tosin ole niitä uusimpia eikä tila ole minkään sortin teatteri, sillä siellä ei ole edes tuoleja.

Kierroksen lopuksi sympaattinen oppaamme vei meidät kotiinsa, joka oli hädintuskin 10 neliömetrin kokoinen, ja jonka hän jakoi seitsenhenkisen perheensä kanssa. Tässä vaiheessa mun oli pakko kysyä oliko hän onnellinen slummissa, johon hän vastasi, etteivät he murehdi sitä mitä heillä ei ole vaan ovat iloisia siitä mitä heillä on. Ihailtava elämänasenne.

Isoin kontrasti syntyi, kun lähdettiin Dharavista Fortin kaupunginosaan, joka on sitä parempaa seutua. Ja aivan tosissaan olikin :—D Täältä löytyi mm. paljon nähtävyyksiä, hienoja ravintoloita ja merkkiliikkeitä. Sekä sitä Keski-Eurooppaa muistuttavaa arkkitehtuuria. Löydettiin tältä alueelta, hulppean rautatieaseman läheltä myös iso tekstiilejä myyvä halli. Siellä oli kangasta joka lähtöön. Päädyin ostamaan kaunista, tumman keltaista kuvioitua silkkisekoitetta ajatuksena valmistaa siitä mittatilauksena kimono. Löydettiin samasta hallista jonkun sortin ompelija, joka ompeli takin seuraavaksi päiväksi. Meidän olisi ehkä kannattanut vaan poistua kankaan kanssa sieltä hallista ja etsiä ompelija jostakin muualta, sillä tämän valitsemamme tyypin kädenjälki ei ollut ihan sitä parhainta (etenkään hintaan nähden), eikä takin malli miellyttänyt mua, mutta koska meillä ei ollut aikaa jäädä valittamaan, otettiin takki matkaan ja muokattiin siitä hyvä Udaipurissa, oikealla vaatturilla.

Mä tykkäsin kyllä Mumbaista, vaikka epäilin etukäteen, etten ehkä pitäisi siitä kovin paljon. Suurkaupungeissa on omat stressitekijänsä, mutta niissä on myös aikalailla kaikkea kaikille, mikä tarkoittaa sitä, että vierailustaan pystyy tekemään juuri sellaisen kuin itse haluaa. :—)

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM