Susinaine

Tässä on ollut kaikenlaisia päiviä. Mielenterveyspäivä oli eilen ja Tyttöjen päivä on tänään. Mä ajattelin, että kirjoitan kummastakin, mutta ei mulla ollut mitään sanottavaa, vaikka olisi ollut paljonkin.

Eilen katselin vähän aikaa televisio-ohjelmaa nimeltä Pitääkö olla huolissaan? Yleensä mua naurattaa niiden hassujen kirjailijoiden ja sen juontajan jutut. Eilen ei naurattanut ja lopetin katsomasta.

Yöllä kai nukuin, mutta aamulla havahduin siihen, että olin ollut hereillä, jonkilaisessa valveunessa vaikka kuinka kauan. Mietin, olinko sittenkään nukkunut? Oli kylmä ja hiki samaan aikaan. Päätä särki. Olin varma, että on kuumetta.

Ei ollut.

Lähdin töihin ja olin töissä kuten normaalit ihmiset. Lounastauolla tein HUS:n mielenterveystalon sivuilla masennus-testin, sain tulokseksi kohtalaisen masennuksen. Kohtalainen. Mietin, kuinka nopeasti masennus voi tulla ja voiko se myös vain mennä?

Pärjääks sä? Pärjään.

Kirjoitin miehelle pitkän viestin, jossa kerroin asiat lopultakin kaunistelematta, niin kuin ne ovat. Ehdotin, että lähdetään viikonlopuksi jonnekin pois. Että tää kehä mun päässä katkeaisi.

Muille en ole kertonut. Jotkut ystävät tietää, että on ollut vähän epätasaista viime aikoina. Ollut huonoja päiviä. Välillä parempiakin. Kivoja.

Mä oon ollut helvetillisissä tilanteissa useasti, mutta en koskaan tässä missä nyt. Mä toimin ja puhun normaalisti, istun näköjään muina naisina kahvilassa kirjoittamassa. Näytän varmaan hyvältä. Mutta mun sisällä on järkyttävä hätä. Jos mä ajattelen sitä, mun kaulasuoni pullistuu. 

Ehkä mun keho ennustaa huomista maailmanloppua. Vitun ilmastonmuutos. Ahdistaa ihmiset.

Mä tunnen mun traumani mä tunnen mun kehoni mä tunnen mun mieleni mä tunnen itseni.

Mä en halua jäädä kiinni mun tarinaan, mun traumoihin. Mä oon niin paljon enemmän kuin insestin ja sairauksien hajottama tyttö, nykyään nainen. Siksi mä oon aina mennyt eteenpäin. Joskus aika lujaakin, mutta yleensä ihan viisaasti. 

Joskus mua ärsyttää, kun (mediassa) sanotaan, että lapsena koettu seksuaalinen väkivalta on psyykkeelle kaikista hajottavinta, kehitykselle haitallisinta. Sanoisin, että kattokaa nyt muakin, oon ehjä ja melko järkevä. Mutta jos joku sanois toisin, ehkä vetäisin sitä turpaan. Oon käynyt potkunyrkkeilyssä ja pystyn tekemään 20 miestenpunnerrusta hengästymättä.

Kuka kaataa mun päälle mustaa öljyä ja puukottaa kaikkia lihaksia samaan aikaan?

Mä en olisi ikinä uskonut, että kehtaisin kirjoittaa tällaista kirjoitusta ja vielä julkaista sitä. 

Älkää olko huolissanne. Mun jokaista synkempää ajanjaksoa on seurannut puhdistus. Valoisa aika, luova aika, hyvä aika. Ehkä tästäkin seuraa. 

Mutta mä en lopeta tätä kirjoitusta siihen, mä en jaksa nyt olla se hopeareunushenkilö. Mä oon mielummin se ristiriitaisia tunteita herättävä ihminen, joka kirjoittaa silloin, kun asiat on huonosti, eikä aina vasta sitten, kun vaikeudet on voitettu. 

Valehtelin. Asiat on hyvin, mä oon huonosti. Se on vitun noloa, mutta mahdollista.

Kaikissa tarinoissa ei ole onnellinen loppu. Mä en yhtään tiedä, millainen mun tarinassa on, mutta loppu se ei vielä ole. Sitten kun oon tästä selvinnyt, niin lupaan taas jakaa siitä vinkkejä auliisti. Joskus ei auta se, että on käynyt melkein viisi vuotta psykoterapiassa, erilaisissa kehoterapioissa ja energiahoidoissa, tehnyt TRE-harjoituksia, meditoinut, juossut, joogannut, lukenut ja kirjoittanut. Puhunut ja jakanut. Joskus sitä vaan mielummin itkee. 

Kerran yksi psykiatri sanoi, että joillakin ihmisillä on liian kova psyyke. Että ne muovautuu miten päin tahansa, tulee kaikkien kanssa toimeen, kääntää lamauttavat ja traumaattiset kokemukset loputtomaksi energiaksi, menestyy hurjasti, eroaa ja rakastuu ja eroaa ja rakastuu uudestaan, muuttaa uusiin kaupunkeihin, kiertää maapallon ympäri, opiskelee kokojan yliopistossa lisää, koska mikään ei koskaan riitä niille, kun niiden pää on niin helvetin kova, että niistä tulee vaikka presidenttejä. Vaikka presidenttiys kävisi rankaksi, ne ei pyydä apua, tai jos joskus sivulauseessa sattuisivatkin pyytämään, niin ei kukaan usko, että ne tarvitisi mitään keneltäkään, kun ne on hyviä kertomaan hauskoja juttuja, naurattamaan ihmisiä ja niillä on niin valkoiset hampaatkin. Porukan levein hymy. 

Nyökyttelin psykiatrille, mutta en jaksanut sanoa mitään. Kaikki sanat tuntuivat silloin vähäarvoisilta. Psykiatri siis jatkoi. Sitten käy niin, että niiltä menee selkä. Tai jalka. Tai tulee autoimmuunisairaus. Tai syöpä. Tai sydänkohtaus. Tai aivoinfarkti.

Toki nämä kaikki voi tulla vaikka ei olisi kova psyyke, vaikka lapsuus olisi ollut täysin turvallinen ja hyväksyvää rakkautta täynnä, vaikka olisi ollut todella armollinen itselleen läpi elämän, olisi osannut käsitellä tunteitaan aina, tuntenut omat heikkoutensa ja vahvuuteensa, tiennyt tarkkaan omat rajansa, rakastanut itseään terveellä tavalla ja onnistunut luomaan pelkästään hyviä ihmissuhteitakin, missä ei olisi joutunut ikinä koskaan milloinkaan uhriksi tai marttyyriksi, ei olisi tarvinnut joustaa loputtomiin, tai olla isä ja äiti toiselle aikuiselle. Kaikki olisi mennyt ihan vaan putkeen. Ja silti sairastuisi (varovainen kysymysmerkki). 

Tekstissä on pikkuisen kirjailijan lisää, mutta psykiatrin sanat liian kovasta psyykeestä ja esimerkit psyykkisen tai henkisen pahoinvoinnin purkautumisesta fyysisenä sairautena on täyttä totta. 

Se tosi on yhä minun suurin haasteeni. Kun ystäväni kysyi, kumpaa pelkään enemmän, fyysistä vai psyykkistä sairastumista, vastasin heti, että fyysistä tietysti. Kyllä mä pääni osaan pitää kasassa.  (Kunnes aivoinfarkti hajoittaa sen). Oon hei vanha kestävyysjuoksija, syntynyt verenmaku suussa ja tottunut juoksemaan päällä, jos jalat on hapoilla. 

Kaikessa helvetillisessä herkkyydessäni mietin usein, että missä menee raja, jossa voisi uupua? Masentua? Tietäisinkö vieläkään? Edellämainituista kertovissa lehtijutuissa on draaman kaaren sääntöjen mukaisesti aina onnellinen tai ainakin lähes onnellinen loppuratkaisu. Nyt neiti X osaa jo tunnistaa uupumuksen merkit ajoissa ja ottaa silloin aikaa itselleen. Miten? Syö suklaata? Soittaa ystävälle? Lähtee lenkille? Kirjoittaa blogin ja toivoo parasta? 

Toivotaan parasta. Ei asiat nyt niin huonosti ole. Ihan ok. Olen toipunut hyvin tiistaisesta, pienestä leikkauksesta. Kävin tänään lounaalla ihanan ystävän kanssa. Puhuin puhelimessa Poriin ja Austraaliaan, ihanien ystävien kanssa taas. Koti on täynnä rakkautta, lapsia ja puoliso. Viikonloppu. Kohta lähden merenrantaan neljännen ihanan ystävän kanssa kävelylle.

Miksi sä siis valitat? Mitä sä tarkalleen valitat? Haluatko vilkaista vaikka päivän uutisia? 

Ihmiset välittää susta. Sä olet äiti ja vaimo ja tytär ja sisko. Älä ole niin itsekäs.

En. Mutta mitä jos mun keho ei enää (taas) jaksa?

Lapset haluavat katsoa Youtubesta lelu(opetus)videoita, kuinka heidän interaktiiviset kaksoskirahvipehmolelunsa voivat oppia puhumaan keskenään. Minä päivittelen tätä ystävälle puhelimessa. Muistatko, kuinka me keräsimme ketunleivistä talviruokavarastoa, meinaan kysyä, mutta ystävä oli juuri ollut jonkun viisaamman luennolla, jossa oli kerrottu, kuinka typerää on verrata eri sukupolvien sukupolvikokemuksia, ketunleipien syöntiä ja leluvideoita. On elettävä tätä hetkeä. Interaktiivisia pehmoleluja.

Mietin tätä kaikkea, kun jään hetkeksi yksin kotiin, lasten lähtiessä miehen kanssa Flow-festivaalien perhepäivään. Kellun kliseissä, kuten hiljaisuuden kuuntelussa. Tunnustelen hyvältä tuntuvaa elämää. Hymyilen sisäisesti toiselle tämän aamuiselle keskustelulle ystäväni kanssa (olen persoonallisuustestin mukaan sovittelija, jolle on tyypillistä syvät ystävyyssuhteet, so true!). Ystävä sattui soittamaan, kun olin toisen lapsen kanssa kaupassa, toinen lapsi oli jäänyt miehen kanssa kotiin tekemään pitsataikinaa. Ajattelinkin, että teillä on siellä just kivaa yhteistä sunnuntain perhejuttua meneillään, ystävä sanoi. Kyllä kyllä, täydellistä idylliä eletään, jatkoin ja lisäsin, että ostimme juuri uusia parvekekukkasia kuihtuneiden tilalle, koti on eilisen siivouksen jälkeen yhä tiptop ja ne lapsen lenkkarista eteisen lattialle tyhjentämät hiekatkin voisin vihellellen lakaista, käsintehdyllä, puisella harjalla ja sisustukseen sopivalla mustalla rikkalapiollamme.

Pyydän, että lopettaisimme ystävän kanssa puhelun pian, jotta molemmille jäisi tämä idyllijuttu päällimmäiseksi muistoksi. Jotta itsekin uskoisin idyllin olevan totta. Jotta tuntisin eläväni idyllissä.

Mutta kun elämä ei tunnu idyllissä. Idylli on illuusio ja elämä on elämä-kuolema-elämä. Eikä kukaan välty tältä kierrolta, ei yksikään nainen, mies tai lapsi. (Tässä lähteenä Pinkola-Estes, Clarissa: Women who run with the wolves.) Jos kaikki ihmiset olisivat idyllissä koko ajan, joltain napsahtaisi ennen pitkää, sillä kuoleman on tultava. Tai vaikka ei napsahtaisi, vaikka idylli säilyisi, kaikki ihmiset olisivat niin valaistuneita, että osaisivat kaikissa vuorovaikutussuhteissaan kohdella toisiaan kunnioittavasti, kukaan ei vahingoittuisi, olisi ikuinen harmonia, lopulta kuitenkin tulisi kuolema, en tiedä olisiko se utopiassa kauniimpi, vanhus lähtemässä läheisten saattelemana, terveenä, vain väsyneenä, valmiina matkaan. Tuskin.

Tai vaikka se idylli olisi vain perhe, koti, työt ja harrastukset, se ei ole särkymätön. Mutta ei viitsi ajatella sitä hei. Kuvitellaan, että se vain jatkuu. Kuvitellaan, että elämä jatkuu. Kuvitellaan, että kaikki on ikuisuuteen saakka hyvin.

Kunnes tulee kierron keskikohta, kuolema, kuukautiset, luova voima, totuus.

Vaikka kuolema on kaikessa surullisuudessaan ja kauheudessaan myös loppu, the end, se on myös tai vain luopumisvaihe, siirtymä. Elämän muuttuminen toiseksi, taas uudeksi.

Aina tulee elämä (vaikka mariaanien haudasta on kuulemma löytynyt muovipussi, saatana).