Hajanainen, henkilökohtainen tarina itsetuhoisista ajatuksista ja niiden kääntymisestä kiinnostukseen elämää kohtaan. Ei selviytymistä, ei opetusta. Ehkä vain hyvää tuuria.

Eniten sen ajatteleminen sattuu nyt, kun kaikki on hyvin. Hävettääkin.

Tuntuu kuin aika pysähtyisi, kaikki millä joskus oli merkitystä, on täysin tyhjää. Ei ole sanoja, on vain näkyjä. Sähköjohto, ylimmän kerroksen tuuletusparveke, rekkahytti, vihreävalkoinen juna.

Kaikki mitä kirjoitetaan ja puhutaan, kirjoitetaan ja puhutaan vasta sitten, kun näyt ovat haalistuneet.

Itsetuhoisista ajatuksista pitäisi kertoa läheisille. Se on paras neuvo.

Mutta muistan ajatuksen: Läheisilläkin olisi helpompaa ilman minua.

Kuinka monta päivää makasin sängyssä?
Kuinka moneen puheluun jätin vastaamatta?
En muista.

Muistan sanattomuuden. Miten olisin voinut kertoa läheisilleni mitään, kun en tiennyt sanoja?

Muistan sen, kun poikaystävä pyysi minua menemään Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön psykologin vastaanotolle. Kevätsumeana päivänä kävelin Töölönlahden rantaa pitkin Ruusulankadulle.

Rakennuksessa oli julkisivuremontti. Muovit peittivät seiniä, sisäänkäynti oli piilotettu. Juoksin ympäri taloa huudellen ohikulkijoille. Mistä tänne pääsee sisään?

Aikani oli jo alkanut, menin paniikissa väärään kerrokseen. Vastaanottoluukulle oli jonoa. Kun vuoroni tuli, olin liikaa myöhässä. Pitäisi varata uusi aika puhelinvarausajan ollessa voimassa jonakin päivänä ja tiettynä aikana.

Soitan kadulla poikaystävälle ja itken.
Missä olet nyt? poikaystävä kysyy.
Jossain vitun Töölössä, vastaan.
Tulen sinne nyt.
Et tule. Et missään nimessä tule.

Palasin kotiin. Petaamaton yksiön sänky. Takaisin makaamaan.

Muistan, että psykologian perusopinnoissa oli toistettu rutiinien tärkeyttä masennuksesta toipuessa. Mutta en minä ollut masentunut. Olinko? En tiedä.

Ainakaan en pystynyt rutiineihin. Että niidenkö vuoksi saisin elämänhaluni takaisin? Aamukahvi ja iltalenkki? Mitä tahansa muuta kuin rutiineja.

Muistan Rosen-terapian. Menin hypnoosiin. Pääsin tripeille pääni sisään. Olin uudelleen pieni lapsi, itkin ruskeasamettisissa vaunuissa ja lensin avaruudessa. Soitin Hakaniemen torilta Marissalle. Marissa sanoi, että vähän hienoa. Vähän hieno pää.

Löysin ulottuvuuksia, jotka olin unohtanut. En tietenkään parantunut, mutta aloin kiinnostua kuulemma hienosta päästäni. Ehkä tähän tyyppiin kannattaisi tutustua. Lopulta uskoin, että se osaa muutakin kuin maata yksiössä.

Eilen puhuin sen poikaystävän kanssa, jota kielsin tulemasta Töölöön. Silloin poikaystävän kanssa yhteisiä vuosia oli takana yksi, nyt niitä on yksitoista.

Minä: Ihmettelen, kun ihmiset rakastuvat ja sanovat, että niistä tuntui heti tavatessaan, kuinka ne olisivat aina tunteneet toisensa. Mutta me ei tunneta vieläkään!
Silloinen poikaystävä: Niinpä! Tämä on niin kiinnostavaa!
Alan laulaa.
”Who’s that girl, na na na na.”

Nauramme.
Laitamme lapsille iltapalaa. Rutiini?