Pari puujalkaa ja lasi sarkasmia, kiitos
Mies heitti kesken mukavan jutustelun, että kirjoita sinne blogiin jotain hauskaa. Jutustelu loppui siihen, mä aloin puhisemaan kiukusta. En mä nyt voi tässä kesken kaiken mitään hauskaa kirjoittaa.
Mieleeni muistui keskustelu rakkaan kaason kanssa, kun yritettiin keksiä miehestä ja minusta koomisia kysymyksiä häävisailuun. Mun kohdalla kysymysten keksiminen oli vaikeaa, koska kaikki mitä olin touhunnut oli ollut suurimmaksi osaksi tragediaa tai huonoa draamaa. Mutta oli niissä jotain hauskaakin: Repeiltiin mun neiti oksennustauti -diplomille, jonka sain kielikursilla sekä etuhampaiden katkeamiselle Hollannissa ja mansikanpoimintatyölle, josta tehtiin kaason kanssa tappiota, vaikka henkseleitä paukutellen lähdettiin itärajalle tienaamaan.
Peilillä oli siis pointtinsa. Mä rakastan hauskuutta ja huumori on auttanut mua selviytymään. Joskus tässä kaikessa prosessoinnissa se on vaan unohtunut. Ensimmäisen kerran havahduin hauskattomuuteen silloin, kun oli kaksi vauvaa ja vedettiin yöt läpensä elefanttimarssikahdeksikkoa makuuhuoneessa vauvat sylissä. Jossain vaiheessa sanoin miehelle, että sen lisäksi ettei me ei enää nukuta, me ei myöskään olla vähään aikaan naurettu. Kun kasit ristesivät toisaan, lyötiin kättä päälle, heti aamulla aletaan kertomaan vitsejä.
Ongelma oli siinä, että kumpikaan ei muistanut yhtään vitsiä enää. Tai jos muistuikin mieleen, niin ei sitä tehnyt mieli kertoa, kun vähän kiristi leuoista lattialla lojuvat sukat. Sitten tuli se final hit aivoinfarkti. Kun pääsin ekaa kertaa kävelemään Meilahden sairaalan kahvilaan mies rikkoi jään toteamalla, että vaikka tää onkin ihan kauheeta että sulle kävi näin, niin jotenkin mä näen nämä asiat nyt ihan eri tavalla.
Repesin. Olin menettänyt infarktissa osan näkökyvystäni, näin todellakin asiat eri tavalla. Mies pyyteli anteeksi kommenttiaan, mua nauratti. Saatiin elämän syrjästä kiinni, mies oli vahingossa kertonut vitsin.
Samana päivänä selostin sairaalapastorille kädet viuhuten pinkissä aamutakissa, kuinka meidän alle 2-vuotiaat lapset osaa soittaa urkuja ja tanssia. Ja laulaa. Ja kertoa vitsejä. Tulin niin hyvälle tuulelle kertoessani kaksosistamme, että nauroin itkun läpi. Pastori totesi, että sussahan on mielettömästi positiivista elämänenergiaa. Et sä ole tänne jäämässä. Sä meet kotiin sun lasten luokse kertomaan vitsejä.
Niinhän mä menin. Nyt meillä asuu neljä tyyppiä, jotka kaikki ovat omasta mielestään hauskoja. Kahdelle uppoaa tällä hetkellä parhaiten kakkapierujutut, kaksi muuta vaihtelee tyylilajia sarkasmista puujalkoihin ja joskus amerikkalaiseen i am so fucking awesome today läppään.
Mä jopa ajaudun positiivisuuteni vuoksi lievästi epämiellyttäviin tilanteisiin. Jos joku sanoo, että voisi vaikka lähteä hiihtämään, mä muistan heti yhdet ei niin huonosti menneet hiihtokisat kolmannelta luokalta ja olen ihan että joojoo, lähdetään heti, hiihtäminen on tosi hauskaa ja oon aika hyvä, kilpaillutkin joskus oon. Ja sitten siellä ladulla selkä märkänä sohlaan sauvojen kanssa ja ohi luistelee trikooasuinen sykelaitteistoon puketunut varhaiseläköitynyt mies, jonka partaan on jäätynyt kiinni räkäpuikkoja. On aivan pakko lähteä ottamaan ukkoa kiinni. Yritettävä tosissaan, ettei nyt vaan kävisi niin, että pettäisin kaikki naiset ja äidit ja muut vähän valaistuneempaa ryhmää edustavat jumalattaret olemalla tavallista sykelaitteistomiestä huonompi.
Tietenkään en saa sitä kiinni, vaikka koittaisin kävyillä heitellä. Alkaa naurattaa. Pitääkö ottaa niin vakavasti? Vähän sama kuin kaikki yhden asian ihmiset, jotka ovat niin vakavissaan asiansa kanssa, että unohtavat muun elämän. Unohtavat nauraa. Vakavia asioita riittää, mutta tavallisia asioita vieläkin enemmän. Hauskoja asiota on tasan niin paljon kuin itse jaksaa nauraa. Jos et tiedä miten tähän asiaan suhtautuisit, kokeile huumoria ;)