Let it go
Ei hitto, kello on taas ihan sairaan paljon. Pakko laittaa lapsille iltapalaa nyt heti. Mitä se päiväkotitäti sanoikaan siitä lounaan syömisestä? Niin joo, niillä oli muikkulaatikkoa, ei ne sitä ollut syöneet. Mutta illallista ne söi molemmat hyvin. Miksei se tyyppi vastannut mun sähköpostiin? Ilmaisinko asian jotenkin väärin? Miten jotkut ihmiset pystyy olemaan niin, ettei vastaa työsähköposteihinsa? Tai kai sitä voi helposti unohtaa. Oon mäkin unohtanut. Viime viikollakin tuurilla huomasin, että oli jäänyt yhteen vastaamatta. Mutta tästä en nyt ota syytä niskoilleni. Jos joku ei vastaa sähköpostiin, niin se ei tarkoita sitä, että mä olen tehnyt virheen ja kysynyt jotain tyhmää.
Huokaus. Oi vitsit, jännitänpä mä tota oikeeta puolta. Jotenkin toi olkapää vaan nousee huomaamatta jännitykseen. Ei saisi jännittää. Ei tässä nyt ole mitään hätää. Hengitys. Täytyy hengittää.
Miten mä ehtisin käymään sielä postissa huomenna? Miten mä oon joka vuosi myöhässä joulukorttien kanssa? Yhtenä vuotena sain lähetettyä ne siinä ennakkokuoressa. No, toiset ei lähetä ollenkaan. On kai se vähän turhaa. Mutta kun ei tule muuten lähettettyä kortteja enää. Outoa, että samaan aikaan, kun postinkuljettaminen on vähentynyt, niin posti ei saa vietyä niitä vähäisiäkään perille. Kokoajan jotain jakeluvirheitä ja revittyjä kirjeitä. Ehtiiköhän Ruotsiin ja Saksaankin vielä? En mä kyllä mitenkään pysty käymään siellä postissa, kun mun pitää viedä ja hakea lapset hoidosta. Miten yksinhuoltajat pärjää? Ihana se päiväkotitäti tänään, kun selitti niitä askartelujuttuja. Onneksi ne askartelee siellä päiväkodissa. Mä oon niin huono askartelija. Tai oonks mä? Jos mä vaan luulen et mä oon, kun se ekalla luokalla tehty jouluenkeli meni niin huonosti? Vieläkin sen opettajan huudosta vääntynyt naama silmien edessä. Mitäköhän se huusi? Olin niin paniikissa, et piilotin sen enkelin pulpettiin ja rukoilin illat, et se tulis jotenkin valmiiks. Loppuvuoden askartelutunnit piti näytellä askartelua, kun en uskaltanut ottaa enkeliä enää pulpetista. Johtukohan se jostain lamasäästöistä, että lukion jälkeistä välivuotta pitävä tyttö oli laitettu puoleksi vuodeksi sijaistamaan ekaa luokaa? Ja vielä tollanen hermoheikko? Mitä jos meidän lapsille tulee sellainen opettaja? Kai sitä voi sitten vaihtaa luokkaa? Mutta joutuuko siitä silmätikuksi ja sitten lapset kärsii siitäkin?
Miksi ihmisten pitää olla niin monimutkaisia? Jos 7-vuotiaalla menee paperienkeli lyttyyn jonkun saatanan kreppipaperin takia, niin eikö sitä voi vain lempeästi oikaista takaisin? Pitääkö siitä huutaa? Hitto mä en saa sen punasta naamaa mielestäni. Niin no, ei se tietysti voinut tietää kuinka rankkaa mulla oli. Tai kuinka herkkä mä olin. Mutta onhan kaikki lapset herkkiä. Osa ei vaan saa näyttää sitä, jos vanhemmat ei pysty vastaanottamaan sitä. Sitä näkee niin paljon. Kummalisia reagointeja lapsen herkkyyteen ja oireiluun. Lapsilta odotetaan ihan liikaa. Miksei lapset saisi vaan olla? Kuka on keksinyt, että niitä pitäis jotenkin kasvattaa? Kyllähän ne kasvaa itsestään, kun niillä on vain turvaa ja rakkautta. Miksi sekin on niin vaikeaa?
Ihmissuhteeet tietty on. Lapset kyllä muuttaa parisuhteen. Se on hyvä viisaus, että vanhempien suhde on lapsen koti. Sitä suhdetta se lapsi sitten monistaa elämässään ja tulevissa parisuhteissaan. Kun mistä se lapsi mistään muusta tietäisi, kun sen normaali on se, mitä on kotona. Ja sen mukaan se lapsi oppii elämään, vaikka normaalista ei olisi tietoakaan. Harmi, kun ihmiset ei hae apua. Jotkut vaan jämähtää elämään, jota ei halua sydämessään elää. Vai haluuks ne, kun ne ei tee mitään? Mutta miksi ne sitten valittaa? Sinnittelee. Oman lapsensa lapsuuden? Vuosia? Toisaalta se on kyllä pientä. Kun se Aleppokin. Onko se evakuointi oikeesti turvallista, vai tässäkö sitä maailma taas katselee sivusta, kun bussilastillisia lapsia, naisia ja miehiä kuljetetaan kidutettavaksi? Miksei sinne ole päästetty mediaa tai Punaista Ristiä? Ahdistaa.
Huokaus taas. Lapset, tulkaa iltapalalle!
Lasten syödessä tajusin, mitä olin juuri tehnyt. Kiireellisen ajanjakson myötä olin taas menettänyt kosketuksen omaan rauhaani. Sen sijaan, että olisin keskittynyt leivän voiteluun ja kurkun viipalointiin tai hedelmien paloitteluun, murehdin näitä kaikkia. Stressasin ja ahdistuin. Asioista, joihin en voi vaikuttaa. Pelkäsin turhaan. Kiristelin hampaita toisille ihmisille. Soimasin itseäni. Kierein menneissä epäonnistumisissa. Enkä ajatellut ollenkaan sitä, että se oikea ekaluokan opettaja, joka tuli takaisin joulun jälkeen, se oli ihana. Se sanoi ensimmäisellä askartelutunnilla, että tehdään kaikki viime vuodelta jääneet askartelut loppuun. Ja sit se tuli mun luo ja silitti sen kreppipaperin. Mä vein sen enkelin kotiin ja äiti laittoi sen ikkunaan, vaikka joulu oli jo ohi. Ja se oli hieno enkeli.
Iltapalan jälkeen, aloin päästämään taas irti. Odotus odotukselta, keskustelu keskustelulta. Jäljelle jäi vain tämä hetki ja mieletön vapaus. Elämän voima nosti taas kyytiinsä, ei tarvitse jännittää eikä pelätä. Stressata ollenkaan. Kortit ehti perille. Joulun tunnelma on täynnä armoa. Rukoilen Aleppolle ja lähetän yksinäisille, yksinhuoltajille, onnettomille ja sinnittelijöille koko sydämestäni rakkautta. Rauhallista Joulua. Armoa.