Kaikki sanottavat on sanottu

Nyt ei ole mitään aihetta kirjoittaa blogia, ei mitään sanottavaa. Perun kaikki aikaisemmat kirjoitukseni. En tiedä yhtään mitään yhtään mistään.

Vapautan itseni kaikesta tietämisestä. Kaikesta oikeassa olemisesta. Antaudun pelkkään armoon ja köllöttelen siinä. Maailma tapahtuu ja elämä, se loistaa. Vaikka en tekisi yhtään mitään. Tämä kaikki on täydellistä. Kunnes astun ulos omasta tilastani.

Kohtaan toiset ihmiset. Uuvuttavan uutisvirran ja kireät energiat. Erilaiset rakennelmat ja näytelmät, pienet muurahaisihmiset, jotka kävelevät systeemissä. Jokaisella muurahaisella oma roolinsa. 

Omassa kuplassa on helppoa elää. Olla vaikka valaistunut. Mutta kohtaamisissa tai kohtaamattomuuksissa voi kuulla itsensä sanovan asioita, joiden puolesta sydän ei ole täysillä mukana. Sanoo asioita miellyttääkseen toisia. Antaa ymmärtää asioita parantaakseen kuvaa, jonka antaa itsestään toisille. Ärsyyntyy toisesta ihmisestä. Loukkaantuu jonkun toisen huonosta päivästä. 

En halua sanoa edes puolikasta sanaa vain miellyttääkseni toista ihmistä. Sen takana on oma tekopyhä pyrkimykseni hyväksynnän saamiseksi. En halua loukkaantua toisen ihmisen kommentista, jonka otan itseeni, vaikka tiedän, ettei toinen ihminen sitä tarkoittanut. Eikö hän pidä minusta? Loukkaantumiseni syynä on sama ikuinen hyväksynnän kaipuu. 

Rakastan kyllä ihmisiä, yllättäviä dialogeja, satunnaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Niin paljon, että helposti unohdan, mistä minä pidinkään. Oikeastaan, olen vasta muutaman vuoden ajan tuntenut tämän ihmisen, itseni. Välillä se vielä katoaa.

Siksi tarvitsen kuplan. Palaan kyllä. Ehkä jo myöhemmin tällä viikolla. Kiitos.