Tahdon sut herättää, en säikäyttää

IMG_9433.JPG

Oltiin viime keväänä keskellä  lomaparatiisin uima-allasaluetta perheen kanssa, kun uutinen Brysselin iskusta alkoi pyöriä läheisen ravintolan suurilla televisioruuduilla. Oli pitänyt lähteä rannalle ja tehdä vaikka mitä, mutta kummaltakin, minulta ja mieheltä, lähti voimat. Mitä tästä maailmasta tulisi? Lapset leikkivät iloisina uima-altailla, katselin roiskuvia vesipisaroita sydän kurkussa aurinkolasieni takaa.

Viime perjantaina oltiin keskellä Suomen kauneinta Lappia, kun Instagramia selatessa tieto Tukholman iskusta osui silmiini. Seurasin Hesarin uutisia, laitoin rakkaalle tukholmalaiselle ystävälleni viestin. Ystävä vastasi. Lähetettiin sydämiä toisillemme. Facebookissa muutkin tukholmalaiset tuttavat merkitsivät itsensä ”safe”. Nielaisin kyyneleen joka kerta.

Vähän aika sitten oltiin vitsailtu ja väitelty, nyt oltiin hiljaa. Mies luki kännykästään kaiken, mitä siihen mennessä tiedettiin. Sanoi, että nyt loppui ja lähti lasten kanssa leikkimään.  Minun vuoroni oli uppoutua lukemaan uutisia. Mies pyysi minua tulemaan lasten kanssa leikkimään. Joo, vastasin, mutta en liikkunut mihinkään. Uutiset pahasta menevät kroppaan.

Kohta Facebookkiin alkoi tulla politikoilta, koomikoilta ja naapureilta päivityksiä, joista jotkut olivat täynnä vihaa, toiset älykkäitä analyyseja maailman tilasta, toiset vain osaanottivat surua. Ville Niinistön päivityksen kommenteissa oltiin vihaisia, kun Niinistö ei ollut päivittänyt Pietarin iskun jälkeen osaanottoa suruun. Tukholman päivitysten lisäksi joku kertoi leiponeensa pullaa ja toinen oli laittanut kuvan pakaralihaksestaan, joka sai lisäkyytiä kuntosalilla. Ymmärsin leipuria ja kehonrakentajaa, teki mieli sulkea maailma pois. Keskittyä vain itseensä. Olla loppuelämä keskellä Suomen Lappia, jossa näköpiirissä ei ollut yhtään toista ihmistä.

Päässäni alkoi soida tarina, joka sopi esimerkiksi mieheen, jonka tapasin vaihto-oppilasvuotena Jenkeissä.  Mies lukitsi ovensa yöksi, täytti keittiönkaapit kuivamuonalla, hamstrasi tulitikkuja, kynttilöitä, pattereita. Ja vessapaperia. Mies sulki verhot ja avasi television. Istui televisiotuolissaan kaikki päivät ja katsoi omasta turvalinnastaan maailman kauheuksia. Jos miehellä olisi ollut Facebook, mies olisi jakanut sinne postauksia, jossa oven lukitsemista olisi verrattu maiden välille rakenttavaan muuriin. Mies halusi pitää kiinni ovensa ja itsensä. Halusi suojautua ja kuin hakeakseen oikeutta valinnoilleen, mies katsoi televisiota ja roikkui netissä kaikki päivät. Maailma oli vaaroja täynnä, mutta minun kotini olisi turvallinen.

Miehellä oli myös vaimo, joka halusi nähdä maailmaa. Nainen, joka rakasti ihmisiä, nauroi tuntemattomien kanssa, sanoi ohimennen että onpas sulla suloiset lapset. Nainen, joka ei osannut puhua kuin yhtä kieltä, mutta tiesi että ihmisten kanssa pärjää. Nainen lensi Eurooppaan, meni Nizzaan merenrannalle, jossa kivet olivat kiiltävän valkoisia perunoita ja ilmassa tuoksui yleellisyys. Nainen jatkoi matkaansa kivisten rapistuksien Pariisiin, istui katukahvilaan, joka oli niin täynnä elämää, puheensorinaa ja ihmisiä joilla oli kauniit kädet. Nainen joi siellä maailman parhaan iltapäiväkahvin ja söi suussa sulavan pan au chocolat leivoksen. Nainen jatkoi matkaansa junalla Brysseliin ja istui puistonpenkille ihastelemaan ihmisiä, jotka polkivat vanhoilla polkupyörillä töihin. Ihmisiä, jotka olivat tulleet töihin jokaisesta Euroopan maasta rakentaakseen jotain yhteistä, tehdäkseen yhteistyötä, helpottaakseen tulevien sukupolvien elämää. Nainen kuuli, kun ihmiset puhuivat eri kielillä kännyköihinsä kiiruhtaessaan korkeisiin EU-rakennuksiin. Brysselistä nainen sujahti Tukholmaan, lento oli lyhyt, kaikki toimi hienosti, kuten Euroopassa on tapana. Tukholmassa nainen ymmärsi tulleensa pohjoiseen nukkekotiin, jossa tyylikkäät isät työnsivät rattaissa käytännöllisiin vaatteisiin puettuja lapsiaan samalla kun keskustelivat hillitysti ympäristöystävällisimmistä energiantuotantoratkaisuista.

Nainen olisi voinut katsella kaupunkia vielä monta päivää, mutta turvalinnassaan istuva mies oli sairastunut kakkostyypin diabetekseen, sepelvaltimotautiin ja lievään masennukseen. Naapurin kanssa oli tullut riitaa roskiksenvientireissulla.

Nainen palasi kyynel silmässä kotiin. Nainen halusi tuntea elämän, eikä piiloutua siltä, pelätä sitä. Nainen halusi elää niin kauan kuin oli elossa. Nainen ymmärsi, että oli turha pitää kiinni, kun irti päästäminen kantoi paremmin. Eikä se tärkein kadonnut, vaikka päästi irti ja antoi mennä. Se tärkein oli rakkaus.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä