Pala alitajunnastani

En ole unohtanut teitä lukijoita, enkä varsinkaan kirjoittamista. Päinvastoin, kirjoitan kuin mielipuoli, joka epäilemättä olenkin ja ehkä juuri samasta syystä jaan teille palan alitajunnastani, tänä aamuna kello 6.50-7.30 välisenä aikana nähdyn unen.

Kaksi taloa merenrannalla, toinen vaalean keltainen, monta kerrosta, kivestä tehty, 50-luvulta. Toinen punatiilinen, paljon uudempi, ehkä kasarilta. Punatiilinen oli ylhäällä mäen päällä, keltakivinen rannassa. Keltakivisessä oli majoitushuoneita, iso puinen terassi merelle päin.

Olin siellä kirjoituskurssilla. Minun tekstini oli niin pitkä, ettei sitä ehditty käymään läpi. Mutta Riikka Pulkkinen sanoi, että tavattaisi myöhemmin, torstai-iltana kello kahdeksan. Vastasin, että sopii, minulla on kaikki illat vapaita, en tee muuta kuin kirjoitan.

Riikka meni menojaan, huomasin pienestä mustakantisesta paperikalenteristani, että olinkin sopinut toisen tapaamiseen kirjoittamiseen liittyen juuri torstaiksi kello kahdeksan. Lähdin Riikan perään, hän oli jo punatiilisessä rakennuksessa juomassa kahvia tummaihoisen miehen kanssa. Oliko mies joku kirjailija vai sellaiseksi haluava? Yritin päästä kertomaan Riikalle, että torstai ei sovikaan, Riikka oli lähes välinpitämätön, sanoi, että kyllä me ehditään tavata. Olin huolissani, mutta minkä sille mahdoin.

Istuin alas ja ajattelin tilata teetä, kun viereisessä pöydässä istuvat nuoret alkoivat puhua minulle. Erityisesti pitkähiuksinen tyttö, jutteli paljon, sanoi, että kohta on vanhanaikaista maksaa pankkikortilla yhtään mitään. Keskustelu keskeytyi, kun Girls-sarjan päähenkilön entistä poikaystävää etäisesti muistuttava mies tuli kahvilaan ja sanoi ettei halaa minua, ennen kuin juttumme on käsitelty. Mikä juttu, ihmettelin. Onko meillä ollut jotain juttua joskus? En muistanut, mutta mies sanoi, että halaa minua sittenkin, koska on oikeastaan vain ikävöinyt minua. Ahdisti, oliko tämä jotain, mistä minun piti kertoa nykyiselle aviomiehelleni?

Lähdin ulos kahvilasta, oli pakko saada raitista ilmaa. Ulkona oli käynnissä aikuisten kesäleiri, vapaana oli myös jotain eläimiä. Pelästyin, mihin olin jättänyt kännykkäni, jonka suojakuoressa on myös pankki- ja ajokorttini. Muistin nuoret! Siksi ne olivat puhuneet minulle, olivat varastaneet siinä samalla kännykkäni pankkikortteineen. Ajattelin, että onneksi tilillä ei ole paljon rahaa ja luottokin melkein tapissa. Mutta kortti pitäisi silti kuolettaa, miten se onnistuisi, kun minulla ei ollut puhelinta, mistä soittaa? Oli mahdoton ajatus, että lainaisin joltain toiselta. Menin takaisin kahvilaan sisään. Siellä ei ollut enää yhtään ihmistä. Keittäjänlakkeihin ja esiliinoihin pukeutuneet kahvilanpitäjät olivat juuri saaneet tyhjät pöydät pyyhityiksi, ne kiilsivät vielä märkyyttään. Ja yhden pöydän reunalla oli puhelimeni. Nuoret olivat sittenkin jutelleet kanssani hyvää hyvyyttään. Kävin hakemassa puhelimen pankkikortteineen ja menin taas ulos.

Kaikki oli muuttunut pihalla sillä aikaa, kun olin kahvilassa. Keltaista rakennusta rannalla ei enää ollut. Yritin hahmottaa pihaa uudestaan, kävelin kaikkia pihateitä vähän aikaa, mutta kokonaisuus jäi arvoitukseksi.

Jossain kohdassa pihaa oli ihmisiä seisoskelemassa, menin niitä lähemmäksi. Seisoskellessani lähellä muita ihmisiä, huomasin, että jaloissamme oli äiti-pikkulintu ja sen ihan pieniä poikasia. Poikaset juoksentelivat aavistuksen hätääntyneenä ympäriinsä, äiti-lintu tuli minua kohti ja alkoi nokkia paljaita jalkapöytiäni. Se oli kiintynyt minuun, mutta nokkiminen sattui, tuntui inhottavalta.

Lähdin juoksemaan pois, mäkeä ylöspäin, kun eräs ystäväni heitti minulle kanamunan. Tiesin, että minun olisi pidettävä kanamunasta huolta. Kanamuna oli keitetty, eikä siinä ollut enää kuorta, mutta keltuainen oli vähällä pursua sisältä pois. Jatkoin juoksua mäkeä ylös, pois linnusta ja muista ihmisistä. Kanamuna tippui ja alkoi vieriä takaisin mäkeä alas. Näin ruskean luppakorvaisen koiran makaavan tiellä, olinko minä satuttanut sitä juostessani jotenkin? Ei, koira vain nukkui, hengitti raskaasti. Helpotuin. Ystävä juoksi kanamunan kanssa mäkeä ylös minua kohti. Kanamunasta vuosi verta. Mietin, etten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että keitetty kanamunakin voisi vuotaa verta.

Psykoterapeuttini on usein ollut vaikuttunut tavastani käsitellä asioita unissani. Toisinaan olen herätessäni täysin uupunut näkemäni unen jäljiltä, joskus olen huutanut äänettömästi niin, että kurkku on kipeä.

Onnekseni näen nykyään yhä useammin upeita, monitasoisia unia, merenalaisista maailmoista tai vehreistä metsistä. Sitten on näitä, kuten viimeöinenkin, mitä helvettiä taas, eipäs kun anteeksi, onpa siistiä, kiitos ja takaisin kirjoittamaan.