Haluaisin olla sun ystävä

Olen tällä viikolla vähentänyt edelleen sosiaalisen median käyttöäni, poistanut Instagramin ja Facebookin sovellukset kännykästäni. Blogissa en ole käynyt kuin muutaman kerran katsomassa kommentteja ja vastaamassa niihin. Tänään, pitkästä aikaa menin ja olin saanut uuden kommentin.

Kommentissa luki, että kommentin kirjoittaja haluaisi ihan hirveästi olla ystäväni. Olen niin liikuttunut siitä, että aloin kirjoittaa tätä, jotta saisin jotenkin puretuksi mitä kaikkea tunteita kommentti herätti.

Ensinnäkin, minäkin haluaisin olla sinun ystäväsi, hänen ystävänsä. Haluaisin oikeastaan olla kaikkien ihmisten ystävä. Sillä minä rakastan ihmisiä, rakastan uusiin ihmisiin tutustumista, yllättäen liesituulettimista syvälliseksi kääntyvää kahden ihmisen välistä keskustelua, sitä kun yhtäkkiä huomataan, että jaetaankin niin paljon, että ei ollakaan yksin.

Mutta nykyään ystävystyminen on vaikeaa. Silloin, kun olin hepsankeikkaa tai yliopisto-opiskelijavaihdossa, ei tarvittu kuin yhdet bileet, ja minulla oli kymmenen uutta kaveria. Toisista tuli hyvänpäiväntuttuja, toisista sielunsiskoja ja -veljiä. Nykyään, jos menen juhliin, kuuntelen mieluummin kuin puhun. On helpompaa käydä keskusteluita oman pään sisällä. Sitten kun puhun, mietin jälkikäteen, että mitä ihmiset ajattelevat ihmisestä, joka puhuu vain kysyttäessä?

Puhuminen vanhojen ystävieni, esimerkiksi niiden, jotka tulivat kotiimme yöksi silloin, kun mies ei uskaltanut aivoinfarktipelon takia nukkua minun ja lasten kanssa neljästään, on minulle suunnilleen helppoa. Suunnilleen siksi, että puhun paljon ja kaikesta, mutta yhä vieläkin minun on vaikeaa sanoa ääneen, mitä juuri äsken pelkäsin. Sen sijaan, kerron jonkun vitsintapaisen.

Lisäksi olen alkanut viihtyä yksin. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole työyhteisöä ja mies on työnsä vuoksi paljon matkoilla, joten olen todella paljon yksin. Kun on todella paljon yksin, kynnys ottaa yhteyttä toiseen ihmiseen kasvaa. Ei tule soitettua. Luojan kiitos, minulla on jostain syystä (ilmeisesti he rakastavat minua) ystäviä, jotka yhä soittavat minulle, laittavat viestiä ja ehdottavat lounastreffejä tai yksiä.

Sosiaalisen median käytön vähentämisen pointtina minulla on ollut myös se, etten halua sen olevan ystävien kohtaamisen korvike, enkä halua olla addiktoitunut mediaan, jossa parhaat keskustelut on niitä, joissa käytetään kuvia itkunaurunaamoista. Minä haluaisin itkunaurun ihan oikeasti.

Ehkä jonain päivänä tapaan blogini kommentoijan. Ehkä meistä tulee ystävät. Sitä ennen minun on murtauduttava täältä itse rakentamastani muurista ulos, joka on niin outo ja uusi muuri, etten vielä tiedä, voisiko sen yli vain hypätä?

Lopuksi, hävettää edes kirjoittaa koko aiheesta, sillä tiedän olevani onnekas, kirjoittavani turhasta tuskasta. Minulla on perhe, minulla ON mielettömän ihania ystäviä, vaikka monet heistä asuvatkin kaukana. En siis kirjoita niiden puutteesta, mutta kirjoitan jostain vaikeasti määriteltävästä ilmiöstä, joka on kasvanut vuosien saatossa, ehkä juuri ruuhkavuosien saatossa. Nyt keksin, kirjoitan sen puutteesta, että voisin tänään, ihan spontaanisti, tavata ystävän. Vanhan tai uuden. Joskus se oli vain yksi puhelinsoitto tai tekstiviesti. Nyt se on tuloksetonta jaarittelua, yksi blogikirjoitus, ektroverttiydestä introverttiyteen siirtymisen minäkehityksen ja ihmisen vuorovaikutustarpeiden pohdintaa, sekä päässä soivia vanhoja sananlaskuja, niitä missä sanotaan sadalla eri tavalla, että kaksi on parempi kuin yksi. Kaikkea muuta, paitsi ystävän kohtaamista oikeasti, kaikkea muuta paitsi itkunaurua.