Rukoilitko lapsena? Uskotko aikuisena?

Olin vielä alle kouluikäinen, kun pääsin naapurin pojan mukana pyhäkouluun. Haltioiduin Jumalasta, joka on kaikkien yhteinen isä ja Jeesuksesta, joka antaa synnit anteeksi. Opettelin Lapsen rukous -nimisestä kirjasta kaikki rukoukset ulkoa. Koulun alkuun mennessä olin kehittänyt itselleni useita sääntöjä rukoilemiseen liittyen. Kouluaamuisin piti rukoilla tunti, ennen harrastuksia toinen tunti. Rukoillessa minun oli oltava polvillani, pyydettävä ihmisten tekemiä syntejä anteeksi. Koska en pystynyt olemaan koko ajan polvillani, minun piti pitää käsiäni ristissä ja rukoilla aina mielessäni.

Perisynnin käsitteen ymmärsin jo hyvin pienenä jotenkin niin, että se kuuluu ihmisyyteen ja minun on sitä kannettava. Kun toisella luokalla sain luokanvalvojaksi vakaumuksellisen miehen, joka kertoi Jeesuksen tekemistä pelastustarinoista (heille, jotka uskovat) sain toivoa, että jonain päivänä rukoukseni kuultaisi ja minä olisin turvassa.

Myöhemmin olen oppinut, että monet muutkin turvattomuutta lapsuudessaan kokeneet ovat rukoilleet paljon. Omalla kohdalla se lähti vähän lapasesta, muuttui elämää hallitsevaksi pakkomielteeksi, vaikka psykiatri kerran totesikin, että hyvä homma ollut se rukoilu, edes jokin kuvitteellinen turva.

Mieleeni on jäänyt kirkkaana myös hetki, kun ensimmäistä kertaa kyseenalaistin kristinuskon. Olin silloin rippileirillä, jossa ajokortin omaava isonen kertoi, ettei juuri välitä nopeusrajoituksista, sillä Jumala suojelee häntä. Kirosin välittämättä niistä synneistä, joka kiroilemisesta mielestäni silloin koitui. Kuinka helvetin tyhmäksi uskonto voi ihmisen tehdä?

Arvatenkin omat lapsemme ovat saaneet toistaiseksi kasvaa uskontovapaasti. Tai melkein, sillä olivat kerran kuulleet päiväkotikaveriltaan jutun Jeesus-nimisestä sedästä, jonka kämmenten läpi oli hakattu nauloja. Istuivat jutun kuulemisen jälkeen itkemässä päiväkodin pihalla, kunnes opettaja meni paikalle ja asiaa alettiin selvittää.

Kotona keskustelua jatkettiin ja kerroin, että on olemassa sellainen aikuisten kirja, oikeastaan aikuisten satukirja, missä on vähän samanalaisia tarinoita kuin Miinassa ja Manussa, joissa Manu meinaa hukkua, kun halveksuu uimakoulua tai putoaa jäiden läpi, kun oikaisee jäätyneen järven yli, josta hirvi oli juuri varoittanut menemästä tai jossa Manun käsi murtuu, kun se ajaa ilman käsiä polkupyörää. Siellä kirjassa on siis sellaisia opettavaisia tarinoita, kun aikuisetkin niitä välillä vielä tarvitsevat, jatkoin selittämistä. Lapset ymmärsivät pointtini, mutta eivät edelleenkään sitä, miksi jonkun kämmenen läpi pitää hakata nauloja. Halusivat lopettaa aiheesta keskustelun ja sanoivat, että tämä riittää uskonnosta ja Jeesuksesta.

Nyt luemme iltasatuna Riina Katajavuoren kirjoittamaa kirjaa Mennään jo naapuriin, jossa tutustutaan eri kulttuureihin ja myös hieman uskontoihin. Kumpikin lapsi ottaa kirkossa käymiset ja ramadanit huumoripitoisesti, ja tiivistävät nykykäsityksensä uskonnoista suunnilleen näin: Jos vaikka lautanen tippuu väärinpäin, niin voi sanoa, että voi hyvä jumala, vaikka ihminen sen lautasen tiputtaa.

Joskus ajattelen, että jos maailman kirjat menevät sekaisin, niin mikä on se korkeampi voima, johon lapseni voivat turvautua, kun he eivät ole oppineet mitään uskontoa? En minäkään ole täysin uskonnoton. Uskon esimerkiksi energioihin, uudelleen syntymiseen ja elämäntarkoitukseen. En usko ihmiseen (oma iltalukemiseni on tällä hetkellä Yuval Noah Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia…) mutta uskon ihmisen kykyihin, intuitioon ja rakkauteen. Uskon mielikuvitukseen.

Ehkä mielikuvitukseen sisältyvän voiman vuoksi olemme mieheni kanssa lukeneet lapsillemme joka ilta kirjaa ihan pienestä pitäen. Voisiko korkeampi voima olla kirjat, joista saa lohtua, joista voi oppia uutta itsestään, toisista tai maailmasta, todellisesta tai kuvitelluista, sillä millä täällä pärjää, jos ei kyvyllä kuvitella? Kyvyllä kuvitella se tunne, mitä on vailla, olipa se rakkaus, turva tai myötätunto, kyvyllä herättää edesmennyt läheinen hetkeksi henkiin, kyvyllä kuvitella, miltä maailma näyttää parempana, miltä elämä tuntuu silloin, kun kaikki on pelkästään hyvin? 

Ps. Hyvää kirjan ja ruusun päivää, jos leikitään, että se vielä jatkuu. Rikastetaan toisiamme, mielikuvituksiamme.

Pps. Kuva ei suoraan liity tekstiin, sillä se on vain tietokoneelta löytynyt random kirjakasakuva, koska kuva jonka olisin halunnut laittaa, ei suostunut latautumaan enkä halua kuluttaa aikaani internetin luomiin ongelmiin. Mielummin vaikka jeesustelen.