Aina tulee uusi vaihe

 

Lapset haluavat katsoa Youtubesta lelu(opetus)videoita, kuinka heidän interaktiiviset kaksoskirahvipehmolelunsa voivat oppia puhumaan keskenään. Minä päivittelen tätä ystävälle puhelimessa. Muistatko, kuinka me keräsimme ketunleivistä talviruokavarastoa, meinaan kysyä, mutta ystävä oli juuri ollut jonkun viisaamman luennolla, jossa oli kerrottu, kuinka typerää on verrata eri sukupolvien sukupolvikokemuksia, ketunleipien syöntiä ja leluvideoita. On elettävä tätä hetkeä. Interaktiivisia pehmoleluja.

Mietin tätä kaikkea, kun jään hetkeksi yksin kotiin, lasten lähtiessä miehen kanssa Flow-festivaalien perhepäivään. Kellun kliseissä, kuten hiljaisuuden kuuntelussa. Tunnustelen hyvältä tuntuvaa elämää. Hymyilen sisäisesti toiselle tämän aamuiselle keskustelulle ystäväni kanssa (olen persoonallisuustestin mukaan sovittelija, jolle on tyypillistä syvät ystävyyssuhteet, so true!). Ystävä sattui soittamaan, kun olin toisen lapsen kanssa kaupassa, toinen lapsi oli jäänyt miehen kanssa kotiin tekemään pitsataikinaa. Ajattelinkin, että teillä on siellä just kivaa yhteistä sunnuntain perhejuttua meneillään, ystävä sanoi. Kyllä kyllä, täydellistä idylliä eletään, jatkoin ja lisäsin, että ostimme juuri uusia parvekekukkasia kuihtuneiden tilalle, koti on eilisen siivouksen jälkeen yhä tiptop ja ne lapsen lenkkarista eteisen lattialle tyhjentämät hiekatkin voisin vihellellen lakaista, käsintehdyllä, puisella harjalla ja sisustukseen sopivalla mustalla rikkalapiollamme.

Pyydän, että lopettaisimme ystävän kanssa puhelun pian, jotta molemmille jäisi tämä idyllijuttu päällimmäiseksi muistoksi. Jotta itsekin uskoisin idyllin olevan totta. Jotta tuntisin eläväni idyllissä.

Mutta kun elämä ei tunnu idyllissä. Idylli on illuusio ja elämä on elämä-kuolema-elämä. Eikä kukaan välty tältä kierrolta, ei yksikään nainen, mies tai lapsi. (Tässä lähteenä Pinkola-Estes, Clarissa: Women who run with the wolves.) Jos kaikki ihmiset olisivat idyllissä koko ajan, joltain napsahtaisi ennen pitkää, sillä kuoleman on tultava. Tai vaikka ei napsahtaisi, vaikka idylli säilyisi, kaikki ihmiset olisivat niin valaistuneita, että osaisivat kaikissa vuorovaikutussuhteissaan kohdella toisiaan kunnioittavasti, kukaan ei vahingoittuisi, olisi ikuinen harmonia, lopulta kuitenkin tulisi kuolema, en tiedä olisiko se utopiassa kauniimpi, vanhus lähtemässä läheisten saattelemana, terveenä, vain väsyneenä, valmiina matkaan. Tuskin.

Tai vaikka se idylli olisi vain perhe, koti, työt ja harrastukset, se ei ole särkymätön. Mutta ei viitsi ajatella sitä hei. Kuvitellaan, että se vain jatkuu. Kuvitellaan, että elämä jatkuu. Kuvitellaan, että kaikki on ikuisuuteen saakka hyvin.

Kunnes tulee kierron keskikohta, kuolema, kuukautiset, luova voima, totuus.

Vaikka kuolema on kaikessa surullisuudessaan ja kauheudessaan myös loppu, the end, se on myös tai vain luopumisvaihe, siirtymä. Elämän muuttuminen toiseksi, taas uudeksi.

Aina tulee elämä (vaikka mariaanien haudasta on kuulemma löytynyt muovipussi, saatana).