Elämäni suurin muutos

Äitini ihmetteli taannoin, miten minusta, paatuneesta kahvinjuojasta on yhtäkkiä tullut teen (erityisesti vihreän) nauttija. Mieskin mietti, miten pääsen sängystä ylös ilman kofeiinia? Lopetin kahvinjuonnin kokonaan, kerrasta, tämän vuoden alussa. Olin pitänyt taukoja ennenkin, kärsinyt lopetuksen jälkeistä uneliaisuutta ja päänsärkyä viikon. Tällä kertaa se oli yllättäen kivuttomampaa. Tuli kerrasta addiktiovapaat aamut, se virkistää.

Ystävät puolestaan ovat kiinnittäneet huomiota ulkonäköni muuttumiseen (ei johdu kahvinjuonnista). Miten minulla entisellä tummahiuksisella naisella on nykyään niin vaaleat hiukset? Taas helppo vastaus. Lopetin hiuksieni värjäämisen, annoin auringon virttää.

Nämä lopettamiset ovat pieniä lopettamisia verrattuna naamioiden käyttämisen lopettamiseen. Olen piiloutunut ensimmäiset noin 30 vuotta elämästäni naamioiden taakse. Niiden turvin olen näytellyt kaikenlaista. Menestyvää, hyvinvoivaa, hauskaa ja älykästä tai ainakin mukaälykästä. Mutta myös uhria ja marttyyria. Jauhanut hevonpaskaa, valittanut, juorunnut, heittänyt läppää tai kertonut tarinoita. 

Hiljaakin olen ollut. Joskus kaikki naamarit ovat nimittäin hävettäneet. Eniten ne, joita olen pitänyt illanvietossa viinilasillisten rohkaisemina. Seuraavana aamuna olen maannut meikit levinneenä, morkkiksessa kieriskellen. Mitä sillekin sanoin? Miksi liioittelin? Enhän minä oikeasti ole sellainen? Vai olenko? Mitä sekin ajattelee? Mitä kaikki ajattelevat? 

Kukaan ei muista mitä sä olet sanonut, kaikki muutkin oli kännissä, kaikki muutkin ajattelee seuraavana päivänä noin. Kaikki muutkin käyttää naamareita?

Kyllästyneenä esittämiseen, kuolemanrajakokemusteni jälkeen, otin käyttöön naamarittoman itseni, sen, jossa olen yksin verkkarit päällä kotona. Kuinka vaikeaa! Kuinka alaston olin. En yhtään hyvä missään. En mikään enkä kukaan, tavallinen ihminen. Mutta ihminen jolla oli paljon tunteita, ennen tuntemattomia tunteita. Niin monet tunteet olivat jääneet kiinni naamareihin, kuin mäkäräiset tuulilasiin.

Ilman naamaria eläminen oli niin vaikeaa, etenkin kaikkien tunteiden kanssa, että päätin sallia itselleni sen käytön tarvittaessa. Mutta pikkuhiljaa, olen huomannut, että tarvitsen sitä yhä vähemmän. Kun minä olen ilman naamaria, toinenkin yleensä riisuu omansa. Kohta olemme syvässä yhteydessä toistemme kanssa, siellä missä ikonein asia ilmaistaisi pelkällä sydämellä.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut osa naamareiden riisumisprojektiani. Viime viikolla tuli vuosi täyteen, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin. Olin juuri tullut Tukholmasta. Ja nyt, tässä kirjoittaessani istun lentokentällä, matkalla taas samaan kaupunkiin. 

Kiitos, kun olette riisuneet kanssani naamareita, kiitos kun olette lukeneet, tunteneet, tykänneet, kummeksuneet, avautuneet, jakaneet. Ilman teitä olisin ehkä luovuttanut. Mutta, projekti jatkuu! Vielä se sydän <3