Hiljainen hetki

Joskus tulee sellainen hiljainen hetki, kun mitään ei tapahdu missään. Kukaan ei kävele, puhelin ei soi. Päivä on samanlainen kuin jokaviikkoinen tiistai. Tuntuu, kuin lumi ei sulaisi koskaan. Matti Johannes Koivun laulunsanat värisyttävät sielua. Joka solulla tuntuu suru ja kärsimys.

Ennen en tuntenut tätä. Ennen laitoin lisää ripsiväriä. Kun joku kaivoi kameran esiin, hymyilin leveää hymyä. Osasin pitää hauskaa, järjestää upeat juhlat. Juoda vielä sen jälkeenkin, kun ei olisi pitänyt. Mennä seuraavana päivänä töihin, kahden tunnin yöunilla, kukaan ei huomannut mitään. Sain loistavia ideoita. Jumppaan suoraan viideltä, urheilemalla lähtisi krapulakin.

Jos joku sanoi, että näytän väsyneeltä, jos joku kysyi, onko minulla kaikki hyvin? Joo joo, loistavasti. Olen pahoillani, jos aiheutan huolta. Naureskellen kerroin eilisen venähtäneistä bileistä, samoilla meikeillä mentiin vieläkin. Laittaisin kurkkunaamion illalla, naama olisi korjattu. Vau, kun olet tehokas, positiivinen ja hauska.  

Nyt kun oikein muistelen, joku taisikin viime viikolla ihmetellä, kuinka monta rautaa minulla on tulessa samaan aikaan. Kysyä, että miten sä jaksat? Vastasin, että ei ei, ymmärrät väärin. Minähän teen tällä hetkellä vähemmän töitä kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Suorastaan laiskottelen ja tunnen siitä melkein päivittäin huonoa omaatuntoa. Minulla on hiljaisia hetkiä. 

Harjoittelen hiljaisuutta. Harjoittelen itseni hyväksymistä tavallisena ihmisenä, joka ei aina jaksa nousta ylös sängystä. Sanotaanko, että viime aikoina on ollut enemmän aamuja, kun jäisin mielummin koko päiväksi peiton alle. Joku tehokas sanoisi, että kukapa ei? Sille sanoisin, että tervetuloa hetkeksi asumaan mun pääni sisälle ja katotaan mitä sä jaksat sen jälkeen. Sen verran ärsyttää alexsanderstubit nykyään. Ärsyttää, kun en enää itse pysty samaan. Eiku venaas, en halua enää samaa. En halua enää feikata.

Joskus hiljaisuudessa on niin mieletön voima, upea avaruus, että se peittoaa mennen tullen kaikki maallisen elämän aikaansaannokset. Ei tarvita muuta. Joskus hiljaisuus on tälläinen hetki kuin nyt. Hiljainen hetki sodan lapsille, koulukiusatuille, väkivallan uhreille, raiskatuille, surua puserossaan kantaville vanhemmille, äidiksi ja isäksi haluaville, yksinäisille, sairastuneille. Niille, jotka elävät itseni lailla elämää hullusti suorittaen, purevat hammasta ja sanovat että perkele, minä pystyn mihin vain, minä haluan, että kaikki ihmiset rakastavat minua. Tällaisena hetkenä sattuu niin, että tekisi mieli kaivautua hankeen. Mutta en mene. Laitan silmät kiinni ja hengitän. Kärsimys kevenee, kun sitä kannetaan yhdessä. Kuolema menee ohi ja hiljaisuudesta tulee kaunista. Kohta se ottaa kyytiin ja vie avaruuteen, tähtien kiitoradoille. Heihei.