Keskeneräisyyden onni
Herätä sisäinen lapsesi, ole herkkänä kehosi tuntemuksille, kuuntele itseäsi, luota intuitioosi ja olemisestasi kumpuaa onnellisuus.
Totta kaikki. Mutta joskus sitä lähtee käsistä tääkin homma ja tajuaa, että oman sisäisen kauneuden harjoittaminen ja kokoaikainen perseen trimmaus muistuttaa sitä samaa kilttiä suorittajatyttöä, joka opiskelee yliopiston kaikki ranskan kielen kurssit, mutta ei silti kehtaa puhua kieltä huonon ääntämyksen vuoksi. Kysy mitä vaan kieliopista.
Mitä silloin kannattaa tehdä? Astua hetkeksi omasta oikean elämisen kuplasta ulos ja palata siihen ihmiseen, joka oli ennen tätä itsensäkehittämisprosessia. Minulle kuplasta poistumisen mahdollisuuden tarjosi vieraassa maassa vietetty viikonloppu ja iranilaisen ystävän häät, jonne menin hollantilaisen ystäväni kanssa. Opiskelimme aikoinaan Hollannissa, enimmäkseen elämää varten. Hengasimme coffee shopeissa, lintsasimme kokeista kaupungissa olevan sirkuksen takia, joimme absinttia, poltimme tupakkaa aamiaiseksi, tilasimme halvinta kaljaa terasseilla ja söimme illalliseksi tuoppien kylkiäisenä tulevia pähkinöitä. Ja puhuimme. Puhuimme maailmasta, politiikasta, filosofiasta, uskonnosta, psykologiasta, sodasta ja rakkaudesta. Ihmisistä ja ihmissuhteista. Kiinnostus oli ehtymätön. Mitä me tekisimme isoina?
Me menimme töihin. Kehitimme ja kehitimme. Mun maailma alkoi pienentymään akselille työpaikka-päiväkoti-ruokakauppa-koti. Töitä kehittäessä päivä, itseä kehittäessä illat. Välillä pää oli hajota kehän kiertämisestä. Vaihtelin työpaikkaa ja asuinpaikkaa perspektiivin muuttamiseksi. Peilejä oli yhtäkkiä kolme: mies ja kaksi lasta. Kehityspeli oli raakaa: mikä johtuu musta, mikä miehestä, mikä lapsista? miksi pelkään, ahdistun ja itken, vaikka olen onnellinen? olenko onnellinen, jos ajattelen, että minun pitäisi olla onnellinen? mitä haluaisin tehdä? mitä ihmiset ajattelevat minusta? voisinko kontrolloida kaikkea? miksi en voisi vain elää?
Tapahtui paljon pään sisäisiä räjähdyksiä, kun 30 eletyn vuoden jälkeen opettelin tuntemaan itseäni. Tajusin, että mulla oli käynyt tuuri, että maailma oli näyttäytynyt niin kiinnostavana paikkana, koska oma mennyt elämä näytti synkältä. Järkyttävän traumaattinen lapsuus, mielisairas isä, jonka insestin uhrina olin monta vuotta. Kohtasin kaikki menneet tapahtumat, joita en ollut uskaltanut ajatella ennen kuin isäni oli ollut kuolleena jo useamman vuoden.
Viimeiset kolme vuotta olen selvittänyt itselleni, kuka olen. Istunut tuntikausia kognitiivis-analyyttisessa terapiassa, kokeillut kaikki traumojenhoitomenetelmät ja kehoterapiat. Vetäytynyt illanvietoista. Ollut yksin ja meditoinut. Kirjoittanut ja lukenut tekstiä, jotta oppisin tuntemaan naisen, joka ne on kirjoittanut. Matka on ollut raskas ja antoisa. Elämä on täysin muuttunut, tullut omakseni, itseisarvoltaan todella hyväksi.
Vaikka elämä itsessään on jo onnellista, aina tulee uusi, mullistava oivallus. Viikonloppuna tajusin, että olen jo tarpeeksi pitkällä. Kaipaan maailmaa. Ihmisen on tiedettävä mistä on tullut. Ymmärretävä itseään ja otettava vastuu. Lopetettava traumojen siirtäminen seuraaville sukupolville. Mutta että tämä maailma, siinä on elettävä mukana. Keskeneräisenä ihmisenä.
Vapaa-aikana hollantilainen ystäväni on yhä tehnyt sitä samaa kuin mitä me aikoinaan yhdessä teimme. Istunut terasseilla parantamassa maailmaa. Viikonlopun jälkeen, minäkin innostuin taas maailman parantamisesta. Ystävä tajusi, että hänen olisi parannettava itseään. Ystävä meni terapiaan ja meditaatiokursseille. Minäkin aioin jatkaa näitä edelleen. Jotta en katoa itseltäni. Jotta pysyn totuudessa. Mutta aion myös tehdä jotain muuta. Tarttua ihmisten käsiin, opetella tuntemaan maailmaa itsen ulkopuolella. Reflektoiden tätä kaikkea aikuiseen minääni. Tämä blogi kertoo siitä. Tervetuloa mukaan :)