Koska olen äiti?
Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Kun eräs hollantilainen lääkäri totesi yhden epämääräisen vatsatulehduksen jälkeen, että lasten saanti saattaisi olla vaikeaa, vastasin hymyissä suin, että en minä oikeastaan koskaan olisi edes halunnut lapsia.
Menin sairaalasta melkein suoraan terassille hollantilaisen ystäväni kanssa. Kerroin, mitä lääkäri oli sanonut lasten saamisesta. Ystävä sytytti tupakan ja kysyi vilpittömästi suupielensä sivusta, että tarkoittiko se, että raskaaksi tulo on hankalaa vai että niistä lapsista tulisi jotenkin hassuja? Hän käytti siis sanaa goofy mikä kääntyy suomeksi höpsöksi, hölmöksi ja hassuksi. Vastasin etten ollut huomannut tarkentaa ja tilasin juoman.
Unohdin koko jutun. Oli aika upeaa vaan istua terassilla.
Kun tapasin mieheni ja ymmärsin, että hän jos kukaan koskaan olisi sopiva isäksi, muistin oman vaillinaisuuteni. Kerroin miehelle siitä jo ennen kuin aloimme seurustella, sillä ajattelin tosissani, että hän voisi päättää haluaako edetä suhteeseen naisen kanssa, joka ei olekaan välttämättä kokonaan nainen. Niin minä silloin ajattelin.
Aikaa kului, suhde mieheen säilyi ja tulin ensimmäisestä kuun suomasta hetkestä raskaaksi. Kun ultarassa selvisi, että tulijoita oli kaksi, ajattelin hollantilaista ystävääni ja hassuja lapsia.
Perinnöllisten sairauksien ja kaksosraskauden aiheuttamista riskeistä sekä raskausmyrkytyksestä huolimatta rakastin raskaana olemista ja voimaannuin hurjasti kahden ihmisen peräkkäisestä synnyttämisestä. Myöhemmin olen ymmärtänyt miksi.
Ensimmäiset puoli vuotta imetin. Mies toi ennen töihin lähtemistään minulle aamiaisen sänkyyn, jokainen päivä oli minulle äitienpäivä. Vietin kaiken ajan sängyllä tai sohvalla imettämässä kahta ihmistä.
Aikaa kului, vauvat kasvoivat ja aloin pelätä. Mitä jos ne jäävät katolta tippuvan lumen alle? Liukastuvat kylpuhuoneessa? Kaatuvat portaissa? Juoksevat auton eteen? Pahin kaikesta: lopettavat hengittämästä kesken uniensa?
Pelko tuli niin kamalaksi, että sairastuin.
Kun kerroin taaperomuskarissa aivoinfarktista toiselle äidille keskellä eteisen pukemiskaaosta, värikkäitä haalareita ja äitiyspakkauksen villapukuja, toinen äiti kysyi minulta vedet silmissä että soititko itse itsellesi ambulanssin ja lapset tulivat mukaasi vai miten selvisit kaikesta?
Ei ei, vastasin. Odotin sopivampaa hetkeä, ajattelin, mutta en sanonut mitään, hymyilin vain, että olen ihan kunnossa taas, kaikki on hyvin ja pärjään mainiosti nyt ja aina.
Koska olen äiti. Niin minä silloin ajattelin.