Kuinka monta kyyneltä mahtuu yhteen vihersmoothieen ja muita rakkaustarinoita

Tiedättekö, kun on palannut lomalta kotiin ärsyttävässä flunssassa, netti ei toimi, laskut on maksamatta ja kaikki ne asiat, jotka piti tehdä jo ennen lomaa, ovat edelleen tekemättä? Mieskin on matkoilla, joten ei ole ketään auttamassa, eikä ketään, jota voisi syyttää edes jostakin.

Paitsi itseään. Miten voi olla niin vaikeaa pestä ikkunat? Sen sijaan, että tarttuisi rättiin, menee kauppaan ostamaan lohdukkeeksi suklaata ja syö niin paljon, että alkaa ällötä itseään. Yritys ryhdistäytyä tyssää siihen, että lapset hyörivät liikkumaenergiaansa ja vaativat huomiota. On pakko laittaa lapsille piirrettyjä, että saisi asioita hoidetuksi. Kun alkutunnari alkaa, some aukeaa. Havahtuminen Facebookin ja Instan turruttavasta virrasta tapahtuu vasta, kun lapset reagoivat käyttäytymisellään ruudun katsomiseen. Miksen vain vienyt lapsia ulos, kun en saanut tehtyä mitään koko ohjelmakimaran aikana? 

Peli on jo menetetty, voin rauhassa vihata somessa näkyviä madafakin viherpirtelöitä ja punnerrushaasteita. Helppoahan teillä on, kun ei ole vaikeaa! Paitsi että mistä minä tiedän kuinka monta kyyneltä on terveyssmoothien seassa? Kuka minä kuvittelen taas olevani? Viha on siis parempi kääntää takaisin itseen.

Vai onko?

Samankaltainen mekanismi, bulimian kaava, vaivasi teini-iässä. Että tulisi parempi olo, oli pakko ahmia, josta tuli paska olo, oli pakko oksentaa, jotta tulisi parempi olo. Tuli edelleen paska olo.

Kierteeseen on vain yksi ratkaisu, joka on kylläkin helvetin vaikea. Itsensä rakastaminen. Mielsin itsensä rakastamisen pitkään itserakkautena eli itsekkyytenä. Itsekkyyden taas ajattelen olevan lähes kaikkien maailman ongelmien syynä. Siksi halusin pysytellä kaukana siitä, että huonontaisin vielä toistenkin elämää. 

Mutta alan hiljalleen ymmärtämään, että itseni rakastaminen ei ole pois muilta. Päinvastoin. Jos rakastan itseäni, minun ei tarvitse vaatia rakkautta muilta, minun ei tarvitse ripustautua kehenkään, olla mustasukkainen, loukkaantua tai suuttua siitä, että minua ei rakasteta sillä tavalla, kun sillä hetkellä koen tarvitsevani. Kun rakastan itseäni jo valmiiksi, rakkaus muilta on vain lisää rakkautta.  

Miten se käytännössä onnistuu? Ajattelen, tai siis toistan päässäni, että rakastan itseäni. Teen asioita, joita pidän hyvinä tai joista nautin, jolloin minun on helpompaa rakastaa itseäni. Jos silti vaivun edelläkuvattuun paska-kierteeseen, rakastan itseäni siitä  huolimatta. En heitä hanskoja tiskiin ensimäisen suklaalevyn jälkeen, vaan ajattelen, että taisinpa todella tarvita suklaalevyn. Sanon itselleni, että on ihan ok, että olen saamaton, vaikka minulla ei olisi edes tätä flunssaa (vaikka onneksi on, niin on vähän helpompaa olla itselleen armollinen).

Todisteeksi kehityksestä yritän pystyä kirjoittamaan tähän loppuun, että rakastan itseäni.

Minä rakastan itseäni. Apua. Ihan kauheeta. Anteeksi. Rakastan teitä muitakin.